Tavallinen perhe

18.9.2018

Minä olen ihan tavallinen nainen. Olen ihan tavallinen äiti, jolla on ihan tavallinen perhe. Mitä ajattelet sen tarkoittavan? Minun perheeni ei ole ydinperhe, mutta tavallinen se on. Yhden vanhemman perhe.

Elämme ihan tavallista elämää. Meillä on koti ja syömme ruokaa. Lapsi käy päiväkodissa, minä töissä ja opiskelemassa. Aamuisin saattaa kiukuttaa ja olla kiire. Tai sitten laulattaa ja naurattaa. Ihan millainen aamu nyt sattuu olemaan. Pitkän päivän jälkeen taas kohdatessa halataan. Yhteisellä ajalla leikitään ja tehdään arjen askareita. Ihan millainen päivä nyt sattuu olemaan. Joskus vaan löllitään. Öisin nukutaan, yleensä ainakin. Ihan tavallista elämää.

Kuten kaikissa tavallisissa perheissä, myös meidän perheessämme täytyy huolehtia ihan tavallisista asioista. Että on ruokaa kaapissa ja nälän tullessa myös lautasella. Että on koti, jossa on hyvä olla. Että kaikilla perheenjäsenillä on sopivat ja säänmukaiset vaatteet. Että meillä on toimivat laitteet, joilla pitää yhteyttä meille tärkeisiin ihmisiin. Että aikataulut ei kuse. Että jokainen saa tehdä myös niitä asioita, joista pitää, eikä vain niitä asioita, joita on pakko. Ihan tavallisia asioita.

Kuten ehkä jo arvaatkin, yhden vanhemman perheessä myös ilot ja murheet ovat ihan tavallisia.
Omasta puolestani voin sanoa, että iloitsen seuratessani lapseni kasvua ja kehitystä. Iloitsen saadessani silittää hänen pehmeää poskeaan ja tuntiessani hänen pienet kätensä ympärilläni tiukassa halauksessa. Iloitsen, kun saan opettaa hänelle jotain. Iloitsen räjähtävän räkättävistä nauruhetkistä ja laiskoista sunnuntaiaamuista sohvalla. Iloitsen, kun saan itse tehdä asioita, joista nautin ja joista opin – lapsen kanssa tai ilman. Iloitsen ihan tavallisista asioista. Toivon ja uskon, että lapsenikin iloitsee.

Murehdin, onko lapsellani hyvä ja turvallinen olla. Murehdin ajan ja rahan riittämisestä. Murehdin teenkö tarpeeksi vaiko liikaa. Suutun, suren ja inhoan milloin mitäkin. Murehdin ruokavaliosta, liikunnasta, ruutuajasta ja harrastuksista. Murehdin maailman tilanteesta. Murehdin ihan tavallisista asioita. Toivon, ettei lapseni murehdi liikaa.

Kuten jokainen ihan tavallinen vanhempi, minäkin haluan lapselleni parasta. Kuten jokainen ihan tavallinen ihminen, minäkin haluan elämääni onnea. Kuten jokainen ihan tavallinen ihminen, minä teen parhaani sillä elämällä, joka minulla on. En ole sankari. En luuseri. En marttyyrikään. Tämä on minun elämäni ja olen siitä onnellinen. Jotkut asiat olen valinnut, toisiin olen sopeutunut. Kuten kuka tahansa tavallinen ihminen. Joskus tarvitsen apua ja joskus tekee tiukkaa. Joskus kaikki onnistuu ja toisinaan taas ei. Ehkä niin on sinullakin?

En väitä, etteikö elämäni olisi erilaista kuin jonkun toisen elämä. Mutta niinhän se aina on. Kaikissa perheissä on erilainen kokoelma aikuisia ja lapsia, erilainen yhdistelmä resursseja, haasteita, tarpeita ja toiveita. Se on kaikki ihan tavallista. Kuten sekin, että elämä voi yllättää. Jos on nyt yhdessä tilanteessa, voi kohta olla jo aivan toisenlaisessa. Ja sekin on ihan tavallista.

Kaikista lapsiperheistä 21,6% on yhden vanhemman perheitä, tavalla tai toisella (Suomen virallinen tilasto: Perheet 2016 [verkkojulkaisu 2017]). Muissakin perheissä on erilaisia asumisjärjestelyjä, aikatauluja, elämäntapoja ja tavoitteita. Silti edelleen tuntuu, että joudun jatkuvasti selittelemään elämäämme. Ihmiset menevät vaikeiksi, kun tulee puhe perheestämme tai arjestamme.

Heteronormatiivinen ydinperheoletus elää vahvasti puheissa ja oletuksissa, mikä vaikuttaa niin meidän kuin muidenkin tästä oletuksesta poikkeavien ihmisten elämään. Sateenkaariperheet, sijaisperheet, adoptioperheet, eritystarpeisten lasten perheet, monikulttuuriset perheet, eroperheet, valitusti yksinhuoltajina lapsia kasvattavien perheet, kuoleman tai sairauden vuoksi yksin lapsia kasvattavien perheet, vuoroviikkoperheet – tuleeko mieleesi muita? Me olemme kaikki ihan tavallisia. Ihan ihanan tavallisia. Ei mitään syytä mennä vaikeaksi!

Nelli Virtanen

LapsiArkin matka jatkuu…

4.9.2018

LapsiArkin kaksivuotinen kehittämisaika on pian tullut päätökseen. Nyt on siis oiva hetki palata hankkeen alkuun ja tarkastella mitä matkan aikana on saatu aikaiseksi.
Ensin oli muutama seurakunta ja ajatus mitä LapsiArkki voisi olla. Pian mukaan lähti useampia seurakuntia ympäri Suomen ja yhden vanhemman perheiden vanhemmilta päästiin kysymään mitä he haluaisivat ja toivoisivat.

Vanhempien vastaukset olivat hyvin selkeitä. He haluavat omaa aikaa, mahdollisuuden käydä vaikka ruokakaupassa tai lenkillä yksin. Lisäksi he toivoivat vertaistukea eli mahdollisuuden jakaa omia ajatuksia samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Molemmat näistä voitaisiin toteuttaa siten, että seurakunnissa alettaisiin järjestää lastenhoitoa iltaisin. Nyt meillä oli siis selkeä käsitys mihin suuntaan LapsiArkki jatkaa kulkuaan.

Seurakuntien kanssa LapsiArkkia kehittämään ja toteuttamaan saatiin myös iso joukko kuntia ja kolmannen sektorin toimijoita. Oman osansa antoivat myös vapaaehtoiset ja ammatillisten oppilaitosten opiskelijat. Tilat ja toiminnan toteuttajat olivat nyt kasassa. Toiminta käynnistyi seurakunnissa ja melko pian kantautui tieto siitä miten tarpeellista ja merkittävää järjestetty toiminta näille perheille oli.

Tätä tietoa toiminnan tarpeellisuudesta haluttiin myös kerätä virallisesti. Peräti 94% kyselyyn vastanneista kertoi perheen hyötyneen toiminnasta ja 92% mielestä toiminta vaikutti positiivisesti koko perheen elämään. Lisäksi 76% vastaajista arvioi, että perheen hyvinvointi ja jaksaminen oli parantunut ja 59% koki, että perheen arjesta oli tullut sujuvampaa. 100% vastaajista oli valmis suosittelemaan toimintaa edelleen. Toiminnasta oli tullut vaikuttavaa! Hyvä niin.

LapsiArkista julkaistaan ”opas” syksyn 2018 aikana. Opas on katsaus yhden vanhemman perheisiin, hankkeeseen ja mallin kehittämiseen. Lisäksi se sisältää Mielenpuu-matkan. Mielenpuu-matkaa voi käyttää työvälineenä vertaisryhmässä, kun halutaan pohtia itseä ja löytää selviytymiskeinoja arkeen. Ja löytyy siitä vielä vähän muutakin! Pian pääset sitä tutkailemaan.

Nyt viimeisten kuukausien ajan tällä sivulla julkaistaan erilaisten yksinhuoltajien blogikirjoituksia. Ne ovat välähdyksiä heidän arjestaan, ajatuksistaan ja pohdinnoistaan. Yhden vanhemman perheet eivät ole enää marginaalinen ryhmä vaan koko ajan kasvava perhemuoto! Samaan aikaan kun lapsiperheiden määrä vähenee niin yhden vanhemman perheiden suhteellinen osuus kasvaa. Uusia toimintamuotoja siis tarvitaan, jotta toimintaa voidaan tarjota oikein ja erityisesti niille ketkä apua eniten tarvitsevat. Toimintaa ei pidä tuottaa vain siksi koska jotakin pitää tehdä, vaan siksi että toiminta on vaikuttavaa!

Hyvää LapsiArkkia meille kaikille!

Päivi Malmivaara

Päivi 

Ps. lapsiarkki.fi-sivuston kartasta näet mistä löytyy itseäsi lähinnä oleva LapsiArkki seurakunta.

Kesäisen lämmin tervehdys täältä Imatran seurakunnasta!

Olen Pirjo Tiippana ja toimin varhaiskasvatuksen ja perhetyön työalajohtajana. Keskikokoisessa seurakunnassa se tarkoittaa hallinnollisten töiden lisäksi kaikenlaiseen työhön tarttumista yli työalarajojen. Seurakunnassa olen ollut töissä vasta kymmenisen vuotta, sitä ennen olen tehnyt yrittäjän uran ihan muulla alalla. Minulla on itselläni neljä aikuista tytärtä ja yksi lapsenlapsi.

LapsiArkki on toiminut Imatralla nyt maaliskuun alusta lähtien. Olen ollut sen eri vaiheissa tiiviisti organisoimassa ja myös ohjaamassa lasten ryhmää. Liikkeelle lähdettiin kutsumalla yksihuoltajia eri tiedotusvälineiden kautta yhteen ja kuuntelemalla heidän toiveitaan.

Ryhmä kokoontuu kerran viikossa, keskiviikkoisin klo 17–19. Täällä yksinhuoltajat kaipasivat nimenomaan omaa aikaa, joten LapsiArkki on paikka, jonne he voivat tuoda lapset kahden tunnin ajaksi.

Paikalla on työntekijöitä vaihtelevasti varhaiskasvatuksesta, varhaisnuorisotyöstä ja nuorisotyöstä, aina kaksi henkilöä kerrallaan. Lisäksi mukana on aktiivisia vapaaehtoisa jotka vuorottelevat. Olemme olleet onnekkaita vapaaehtoisten suhteen, heillä löytyy laaja-alaista ammatillista osaamista joka tukee osaltaan LapsiArkin toimintaa.

Yksinhuoltajat käyttävät ajan oman harrastuksen parissa, asioilla käymiseen tai ihan lepäilyyn. Hieman ennen klo 19 moni heistä saapuu pihalle ja keittiöön jutustelemaan keskenään tai meidän työntekijöiden sekä vapaaehtoisten kanssa. Tämä tapa on muotoutunut heille kuin itsestään, mitään ohjattuja keskusteluja emme heidän kanssaan käy, siihen ei ole tuntunut olevan tarvetta.

Lapset viettävät Arkissa aikaa leikkien tai pelaillen. Jokaiselle kerralle on joku teema esim. askartelu, liikunta, leivonta ym.  Siihen voi osallistua jos haluaa. Illan ohjelma pidetään vapaamuotoisena, sillä moni lapsi tulee paikalle hoito- tai työpäivän jälkeen. Kovin ohjattua ei toiminta silloin voi olla.

Jokaisella kerralla on iltapala ja myös vanhemmat voivat tulla tähän iltapalalle hakiessaan lapsiaan.

Jos kuvailen muutamalla sanalla toimintaa, niin ne ovat kiireettömyys, kohtaaminen ja leppoisuus. Suorittaminen on tässä pyritty jättämään taka-alalle, sitä on mielestämme yksihuoltajan arjessa ihan riittämiin.

Kokemukset ovat olleet positiiviset, itse olin yllättynyt siitä miten paljon yksinhuoltajan arkea eläviä alueellamme on.

Heinäkuussa vietimme kesälomaa ja nyt elokuussa jatkamme uusin voimin. Meille kehitelty malli toimii tällä alueella kevätkauden palautteen perusteella hyvin. Nyt on aika edelleen tiedottaa eri kanavien ja yhteistyökumppaneiden kautta jotta mahdollisimman moni yksinhuoltaja saisi tietoa toiminnasta!

Mikä ihmeen LapsiArkki?

LapsiArkki on seurakunnissa kehitettävää perhetyötä, jossa kohdataan yhden vanhemman perheitä. Perimmäinen ajatus on, että yhden vanhemman perheiden vanhemmille tarjotaan mahdollisuus hengähtää arjen kiireen keskellä järjestämällä lasten hoitoa. LapsiArkin toisena ajatuksena on tarjota myös tukea eli toista aikuista ihmistä kuuntelemaan ja juttelemaan mielen päällä olevista asioista. Jos lapset ovat jo teini-ikäisiä ja vanhempi kaipaisi vertaistukea esimerkiksi pohtimaan teini-ikäisen kasvattamiseen liittyviä kysymyksiä voidaan LapsiArkin aikana perustaa ja käynnistää erilaisia vertaistukiryhmiä niistä tarpeista lähtien joita vanhemmat tuottavat.

Miten sinä haluaisit käyttää oman henkilökohtaisen aikasi viikoittain? Kävisitkö kaupassa, lenkillä, nukkuisit tai ehkä tapaisit ystäviä tai muita vastaavassa elämäntilanteessa olevia?

Malli on siis todella simppeli ja tällaista toimintaa toteutetaan, ainakin jossakin muodossa, jo hyvin monessa seurakunnassa. Mitä uutta ja ihmeellistä tämä nyt tuo? Ajatus on, että myös olemassa olevia hyviä ja toimivia malleja tuodaan kaikkien tietoon ja hyödynnettäväksi. Lisäksi uskon, että yhdessä saadaan enemmän aikaan ja yhden ja saman toiminnan alla on helpompi tehdä seurakunnissa tehtävää perhetyötä näkyväksi. Mukana on siis 25 erilaista seurakuntaa ympäri Suomen ja seuraavan kahden vuoden aikana kehitetään ja kokeillaan alueellisia, yhden vanhemman perheiden tarpeista lähteviä malleja ja toimintoja joista tulee muotoutumaan kaikkia seurakuntia palveleva yhteinen LapsiArkki.

Projektipäällikkö esittäytyy

Olen Päivi Malmivaara ja aloitin marraskuun lopulla 2016 projektipäällikkönä LapsiArkki-hankkeessa. Viimeiset 20 vuotta olen työskennellyt erilaisissa sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköissä ja koulutusorganisaatioissa erilaisissa tehtävissä työntekijänä, esimiehenä ja johtajana. Olen ideoija, kehittäjä ja ennakkoluuloton tarttumaan haasteisiin ja erilaisiin kokeiluihin. Ilman kokeilemista ja testaamista ei voi syntyä uutta.

Olen kotoisin Jyväskylästä, mutta nyt jo reilut 20 vuotta asunut Helsingissä. Koulutukseltani olen sosionomi ja diakoni. Syrjäytymisen, köyhyyden ja polarisoitumisen ehkäiseminen ja vähentäminen ihmisten osallisuutta ja hyvinvointia tukemalla on minulle tärkeää. Minulla on halu tehdä sellaista yhteiskunnallisesti vaikuttavaa kehittämistyötä, jotta kukaan ei jäisi tulevaisuudessa yksin. Jokainen tulisi kuulluksi ja nähdyksi ja jokaisella oli mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa.

Kun aloitin tässä tehtävässä, luin alkuun hyvin paljon yksinhuoltajiin ja yksinhuoltajuuteen liittyvää kirjallisuutta ja perehdyin aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Päällimmäinen fiilis mikä minulle jäi, oli hölmistyminen. Tällä tarkoitan sitä, että lähes kaikki tutkimus mitä viime vuosina on tehty, on melko negatiivissävytteistä ja leimaavaa. Tuli tunne, että kaikki yksinhuoltajat ovat köyhiä, työttömiä ja vailla kunnollista koulutusta. Ymmärrän kyllä kaikki faktat enkä halua vähätellä asiaa, mutta eihän asia ole näin mustavalkoista. Olen 44-vuotias ja minulla on 21-vuotias tytär, ja olen aina ollut yksinhuoltaja itsekin.

Toinen asia mitä aloittaessa pohdin, liittyi yksinhuoltajan identiteettiin ja käytettävään termistöön. Kiersin alkuun paljon verkostoitumassa toimintamallin kehittämisen kannalta tärkeisiin yhteistyökumppaneihin ja niissä tapaamisissa ja keskusteluissa nousi usein puheeseen, miten LapsiArkissa puhutaan yksinhuoltajista ja ketä oikeastaan tässä hankkeessa yksinhuoltajilla tarkoitetaan. Yhden vanhemman perhe on vakiintunut käsite, kun puhutaan äiti ja lapsi- tai isä ja lapsi –perheistä, ja jos puhutaan vain yksinhuoltajista niin silloin tämä jättäisi ulkopuolelle yhteishuoltajuudessa olevat vanhemmat. Itse ajattelen, että kokemus yksihuoltajuudesta riittää. LapsiArkissa ei ole väliä onko yksinhuoltaja, yhteishuoltaja, vuoroviikkovanhempi tai onko puoliso vaikka ulkomaan komennuksella. Kokemus arjen pyörittämisestä yksin riittää.

Hankkeen rahoittaa suurimmaksi osaksi Me-säätiö ja resurssi kohdentuu uudenlaisen toimintamallin kehittämiseen. Me-säätiö kohdentaa muutosinvestointeja kohtiin, joissa se tavoittelee aivan uudenlaista tekemistä, tuloksellisuutta ja mitattuja vaikutuksia syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Me-säätiön visiona on, että vuonna 2050 Suomessa ei ole yhtään syrjäytynyttä lasta eikä nuorta. Säätiö haluaa investoida perheiden arkeen ja vanhempien tukemiseen, jotta he jaksavat lapsiarjessa paremmin.