Tartu hetkeen

4.12.2018

Tämän elämänohjeen ja viisauden on kuullut varmasti jokainen, niin myös minäkin. Elämme vain kerran, joten Tartu hetkeen. Kuulostaa niin helpolta, toteutuspuoli hieman ontuu. Monen elämä valitettavasti on usein todella kiireistä, arkista puurtamista: herää, syö, työskentele, syö, nuku, syö, herää… Jossakin välissä pitäisi ehtiä liikuntaakin harrastaa. Tähän yhtälöön kun lisätään lapsi/lapsia, yhtälö monimutkaistuu. Asiaa helpottaa kummasti, jos perheessä on kaksi vanhempaa jakamassa kodin ja vastuun mutta kun onkin vain yksi vanhempi, yhtälö tuntuu joskus mahdottomalta. Vaikka olenkin aina ollut hyvä matikassa, tuntuu että tätä yhtälöä en saa ratkaistua.

Päiväni ovat yleensä hyvin työntäyteisiä: huolehdin lapsesta, vien hoitoon/haen hoidosta, käyn töissä/koulussa, hoidan miljoonia asioita, käyn kaupassa, valmistan ruuat, siivoan, pesen pyykkiä, teen mahdolliset koulutehtävät, luen tentteihin. Lista jatkuu joskus loputtomiin. Kuuluuko elämän olla pelkkää suorittamista? Tartu hetkeen, elä hetkessä, nauti elämästä. Näitä ohjeita olen koittanut takoa päähäni monen monta vuotta. Miksi en osaa hieman ”hellittää”, ottaa rennommin, luottaa että kaikki kyllä järjestyy? Sen sijaan stressaan asioista, jotka ovat vielä valovuosien päässä (kuten lapsen tuleva teini-ikä) ja suoritan päiviä kuin tehtävälistaa check, check, check. Selkeät rutiinit ja aikataulut helpottavat elämää kyllä kummasti, sitä vain suorittaa asioita niin kuin kuuluu mutta usein mieleen hiipii, että tämmöistäkö tämän kuuluu olla? En haluaisi olla aina se kireä nipottava mutsi. Jonkun täytyy muuttua.

Eräs arkinen ilta kotona ollessa, oli lapsen iltapuuhat menossa. Lelujen siivous tuntui niin kamalan hankalalta (jälleen kerran) ja omat hermot olivat kireällä jo valmiiksi useiden tekemättömien asioiden takia. Lapseni varmasti aisti minusta sen kireyden ja oikein tuntui vielä lisää härnäävän minua. Minä sitten väsyneenä tiuskaisin lelujen siivoamisesta liiankin kovaäänisesti. Huomasin samantien että nyt sanoin turhan kovasti ja lapseni näytti niin surulliselta. Voi pee että olen surkea äiti, ajattelin jälleen kerran. Pyysin lapselta anteeksi itku silmässä mutta hän juoksi omaan huoneeseen ja tuli sieltä hetken päästä erään vanhan valokuvan kanssa. Kuvan nainen, nuori ja huoleton, hymyili sellaista aitoa viatonta hymyä, tietämättömänä kaikista tulevista murheista. Hämärästi tunnistin tuon naisen. Seuraava kysymys tuli herättämään minut. ”Äiti, miksi et hymyile enää tällä tavalla?” kysyi lapseni vakavan näköisenä. PAM, sanat syöksyivät kuin laukaus suoraan sydämeen.

Mietin tätä iltaa vielä lähes päivittäin, vaikka siitä on kulunut jo aikaa. Opinko tästä illasta mitään? Kyllä. Olen opetellut olemaan armollisempi itselleni, laskemaan hieman aitaa ja joskus menemään jopa sen ali. Ei ole niin vakavaa, vaikka kotona ei aina olisi niin siistiä, ei ole vaarallista jos välillä syömme kaupan pakastealtaan kalapuikkoja tai pinaattikeittoa. Ei ole väliä, vaikka jonain päivänä oma tukka harottaa suuntaan jos toiseen tai lapsen kengät näyttävät siltä, että olisivat uineet mutalammikossa. Tärkeintä on lämmin ja rakastava äiti ja koti.

Olen siis opetellut tarttumaan siihen kuuluisaan hetkeen. Nämä hetket ovat pieniä ja arkisia mutta sitäkin tärkeämpiä. Yksi yö lapseni tuli herättämään minut kertoen, että hänellä on pissahätä. Siinä vessasta tultaessa unen pöpperössä yritin jouduttaa tilannetta, että pääsen takaisin peiton alle mutta lapseni huomasi olohuoneen ikkunasta tuikkivat tähdet yötaivaalla ja jäi ihastelemaan niitä. Hetken ajan mielessäni kävi sanoa, että nyt pois ja takaisin nukkumaan mutta sitten hiivinkin lapsen viereen, nappasin kainaloon ja katsoimme muutaman minuutin täyden hiljaisuuden vallitessa tähtiä yötaivaalla. Hetki oli taianomainen. Siinä hetkessä olin täysin läsnä. En miettinyt tulevaa päivää enkä tehtäviä, oli vain minä ja lapseni sekä syksyinen tähtitaivas.

Elämä on lyhyt ja arvaamaton, seuraavasta päivästä ei ole kenelläkään takuuta. Juuri sen takia olisi niin tärkeä tarttua niihin pieniin hetkiin, tilanteisiin ja hymyihin. Ottaa lapsi kainaloon sohvalla ja suukottaa, huomata puussa kiipeilevä orava, joka kantaa suussaan tammenterhoa. Pysähtyä raollaan olevan oven taakse katsomaan ja ihastelemaan lapsen leikkiä. Koska sitä tämä elämä on, pieniä suuria hetkiä.

– Yksi huoltaja vaan

(kuva: Annie Spratt / Unsplash.com)

“Parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa”

26.11.2019

Kuuma kesä sai parisuhteessa elävien ystävieni ja tuttavieni päähän, että minulle pitää löytää kumppani. Tavalla tai toisella. Tuntuu, että sinkku-äiti –statukseni muuttaminen on joillekin ihan päähän pinttymä.

Yksi tuttavani oli aivan mykistynyt kuullessaan, että en ole ladannut puhelimeeni Tinderiä. Itse en koe kumppanin hakemista mieluisaksi sovelluksella, jossa voit kertoa olevasi mitä tahansa. Olen liian skeptinen siihen puuhaan, en kuitenkaan uskoisi, että toinen on sitä mitä sanoo. Tuttavani oli puolestaan innoissaan ideasta, että voisimme yhdessä ladata minulle sovelluksen ja tehdä profiilini sinne. Sitkeästi vastasin ”ei”. Lopulta hän sanoi, että hän on hirveän kiinnostunut miten homma toimii Tinderissä, eikä itse voi ladata sovellusta, koska on naimisissa – mitä hänen miehensäkin siitä ajattelisi? Kerroin mielelläni auttavani kavereita monissa asioissa, mutta tähän en lähde, kysykööt joltakin muulta sinkkututtavalta. Olen kuulemma ainoa hänen sinkkukaverinsa, joten tässä asiassa hänen ainoa toivonsa. Nauroin, kiitin rehellisyydestä ja totesin itsekseni, että pohjimmiltaan hän ei halunnutkaan löytää minulle kumppania vaan tyydyttää oma uteliaisuutensa.

Skeptisyyteni vuoksi olen jo pitkään torpannut hyvän ystäväni sitkeät ehdotukset nettitreffi-palvelimiin profiilin luomisesta. Kuuma kesä villitsi hänetkin. Luulin hänen jo luopuneen ajatuksesta, mutta elokuun lämpimät pimeät illat herättivät ajatuksen hänessä uuteen lentoon. Hän kokeili uutta taktiikkaa ”Mieti miten ihana olisi istua ulkona lyhdyn valossa jonkun ihanan kanssa”. Tämä ihana, unelmienmies löytyisi hänen mukaansa ihan suit sait sukkelaan nettitreffien kautta. Skeptikko minussa näki juuri täydelliseltä vaikuttavan profiilin, unelmien tyypin, joka oli lapsirakas, mutta todellisuudessa tapaisin jotain aivan muuta. En innostunut ajatuksesta. Olipa pakko kysyä ystävältäni, montako ihanaa lämmintä iltaa hän oli nyt elokuussa viettänyt lyhdyn valossa halaillen miehensä kanssa. Onhan heidän yhteinen taipaleensa kestänyt jo parikymmentä vuotta. Eivät he kuulemma olleet ehtineet. Muljautin – kyllä, todella lapsellisesti – silmiäni ja huomautin, ettei skenaario siis ehkä toteudu vaikka vierellä olisi se kumppani. Lisäsin vielä, että hän voisi hoitaa romantiikan nälkäänsä omassa elämässään, ei minun.

Olen saanut myös ehdotuksia, että ystäväpariskunnat voisivat järjestää minulle ja heidän jollekin ystävälleen sokkotreffit heidän luokseen. Tämä ajatus miellyttää sikäli enemmän, että pääsisin oman ensimmäisen arvioni tekemään tyypistä livenä – ei jonkin palvelun julkisen profiilin kautta. Mutta olen näistäkin kieltäytynyt. Yksinkertaisesti ei niin hirveästi nappaa tällä hetkellä. Se juuri tuntuu olevan asia, mitä parisuhteessa elävien tuttavieni on niin vaikea käsittää. Erityisesti sellaisten, jotka ovat aikanaan löytäneet kerta laakista sen juuri oikean ja ovat vielä vuosikausien jälkeen yhdessä.

Kyllä, yhdenvanhemman taloutta pyörittäessä käy välillä mielessä, miten kiva olisi jakaa päivän tapahtumat jonkun aikuisen kanssa vaikka iltateetä juodessa. Arjessa on välillä tilanteita, joissa se toinen aikuinen, elämänkumppani, olisi kullan arvoinen. Joku, jonka kanssa voisi vuorotella lasten heittämiset ja hakemiset milloin minnekin. Olisihan se miellyttävää, että joku muu ripustaisi päivän viimeisen koneellisen pyykit narulle ja itse voisi jo mennä nukkumaan. Niin ja ah, se raha. Se raha riittäisi varmasti paremmin, jos laskuja maksamassa ja jääkaappia täyttämässä olisi kaksi kukkaroa.

Mutta… Poikani kirjoitti kerran lapun jääkaapin oveen. Siinä oli sydämiä ja luki ”ÄI-TI ON PO-MO!!” Hän halasi minua ja kertoi, että meidän perheessä on kaikkein paras ja ihanin pomo maailmassa. Minä olen se meillä joka vastaa päätöksistä ja arjesta. Itse asiassa koen sen hyvinkin elämää helpottavana tekijänä, ettei minun tarvitse neuvotella päätöksistäni kenenkään kanssa. Toki pidämme lasten kanssa perhepalavereita ja kysyn heidän mielipidettään monessa asiassa, mutta minä lopulta päätän. Minä räätälöin perheen aikataulut ja viime kädessä päätän viikonloppujen menot. Otan huomioon omat työni, lasten harrastukset ja kun aikaa jää, minun harrastukseni. Ei tarvitse huomioida toisen aikuisen iltamenoja tai mielenkiinnonkohteita. Kun lapset ovat menneet nukkumaan, minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä etten anna aikaa toiselle istuessani koneella töitä tehden. Jos sattuu käymään niin harvinaisesti, että istunkin illalla sohvalle katsomaan telkkaria, voin katsoa sieltä tasan mitä itse haluan. Olenko tullut liian mukavuudenhaluiseksi? Koen vapauttavana sen, ettei minun lasten nukkumaan menon jälkeen tarvitse enää jakaa huomiotani kenellekään. Vain itselleni.

Entä sitten läheisyys ja lämpö? Kysyi ystäväni. Kyllä niitä välillä kaipaa. Mutta kun alan kasata vaa’an kuppeihin asioita, huomaan keksiväni enemmän niitä miksi minun on hyvä näin, ilman kumppania kuin kumppanin kanssa. Monien tuttavieni on vaikea käsittää tätä. Itse asiassa he, jotka ymmärtävät, ovat itsekin sinkkuja, yhdenvanhemman taloutta pyörittäviä. On oikeasti vaikeaa selittää asiaa sellaiselle, joka ei ole sinkku-vanhemman elämää elänyt. Lapsuudenystäväni erosi, kun hänen tyttärensä oli kuusivuotias. Silloin itse olin juuri mennyt naimisiin ja kysyin aikooko hän päästää elämäänsä vielä uuden kumppanin. Hän sanoi silloin minulle, että hän ei halua eikä jaksa ”mitään välimallin suhteita”. Sellaisia, joissa ollaan, koska toinen on ihan kiva ja kaikki on periaatteessa ok ja koska kaikki olettaa, että ollaan yhdessä. Olin hänen kanssaan samaa mieltä, että pelkän tavan vuoksi yhdessä olo tai siksi, että niin kuuluu tehdä, on typerää. Lapsuudenystäväni tytär on ihan kohta täysikäinen. Ystäväni on kaikki nämä vuodet ollut ilman kumppania. Keskustelimme aiheesta taannoin ja kerroin olevani väsynyt siihen, että niin monet automaattisesti olettavat sinkulla olevan haku päällä. Hän tiesi heti, mistä puhuin. Hän sanoi, että aika ajoin hän on haaveillut parisuhteesta. Tulimme yksissä tuumin siihen, ettei meistä kumpikaan ole valmis sekoittamaan oman elämän tasapainoa niillä ”välimallin suhteilla”, vaikka tyyppi olisi kuinka mukava. Jos se ei vie jalkoja alta, niin parempi jo valmiiksi välttää turhat sydänsurut ja tulevat mielenpahoittamiset. Elämä heittelee tasaisin väliajoin murheita ja haasteista muutenkin eteen.

Monet tuttavistani ovat kuulleet minun sanovat, että sillä, jolla on lapsia, on aina enemmän pelissä kuin yksinasuvalla sinkulla. Me sinkku-vanhemmat emme tee valintoja vain itsellemme, meidän täytyy ajatella myös lapsiamme. Lapset. Iso painava syy siihen, miksi olen paljon, paljon harkitsevampi kuin nuorena. Lapset ovat syy siihen, miksi en heittäydy vain katsomaan tuleeko jostain säädöstä jotain vai ei. Okei, moni sinkkuvanhempi allekirjoittaa kenties tämänkin: treffailu-innostuksen ja säätöjen puute voi johtua siitäkin, että se vaatii aina erityisjärjestelyjä lasten hoidollisesti.

Ystävien naittamisyrityksiä olen pohtinut useammista näkökulmista. Eikö heillä itsellään riitä aika hengailla sinkkuystävän ja sinkkuystävän lapsien kanssa, pääsisi helpommalla, kun sinkkuystävälläkin olisi kumppani? Onko heidän oma elämänsä jo niin urautunutta, että jännitystä elämään pitää keksiä sinkkuystävälle säpinää järjestämällä? Ehkä heidän on vain vaikea tajuta, että joku voi olla ihan tyytyväinen näin? Ottaisivatko he itse kumppanikseen ”jonkun vaan” ettei tarvitse arkea pyörittää yksin? Minä kysyin kauan sitten viisitoista vuotiaan suurella ihmetyksellä, miksi tätini oli aina vain sinkku, vaikka hän oli jo yli 25-vuotias. Tätini vastauksen olen ymmärtänyt kunnolla vasta myöhemmin: ”Parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa.” Tätini odotti ja löysi sitten pari vuotta myöhemmin elämänsä miehen, he elävät nykyään mielenkiintoista arkea teinien kanssa.

Olen ihan tyytyväinen elämääni lasteni kanssa. Meillä on vilkas sosiaalinen elämä ja jaamme kiinnostukset pitkälti samoihin harrastuksiin. Hulluttelemme, rentoudumme ja elämme arkea tässä meidän onnellisessa perheessä. En ole ehdottomasti sitä mieltä ettei elämääni tule koskaan kuulumaan kumppania. Voi olla, että hän joka vie jalat altani kävelee vastaan jo huomenna. En aio etsimällä etsiä kumppania. Ainakaan tällä haavaa minulla ei riitä energiaa eikä kiinnostusta siihen puuhaan. Lähden ajatuksesta, että mikäli minulle on tarkoitettu joku sielunkumppani, joka saa myös kipinöintiä aikaan, hän kyllä tulee elämääni tavalla tai toisella.

Paula Närvä

kuva: rawpixel / Unsplash.com

Kun odotin sinua

21.11.2018

olit hippunen kultaa minun sydämeni alla.

Odotin näkeväni sinut neuvolan välkkyvästä ruudusta liikehtivänä kuvana heiluttelemassa makaronin kokoista jalkaa.

Odotin tuntevani tämän minijalan itsenäiset liikkeet mahani aaltoilussa.

Ja lopulta odotin jalkojesi pongahtavan luolasukellukselle matkallesi näkyvien ihmisten maailmaan, kultakeräksi syliini, kainalooni, maitoni ravintoon.

Kun odotin sinua

että heräisit päikkäreiltä, näyttäisit taas sen kaikensulattavan hymysi, oppimasi kierähdykset ja konttailut, ensimmäiset kaikki maailman asiat.

Kun odotin sinua päiväkodin eteisessä, kuravaatekiukuttelussa, etananihastelukotimatkalla, iltapuuroa lusikoimaan, vihdoin liittymään Nukkumatin sinisen auton kyytiin.

Kun odotin sinua koulusta kotiin, kaverilta kotiin, muskarista kotiin, parkkipaikoilla, eteisissä, toisten perheiden pihoilla, leikkikentillä, uimahallissa.

Kun odotin sinua teinimeiningeistä, nuorisoneuvolasta, myöhästyneisyydestä, ovenpaukahdusetäisyydeltä, pussikaljasta, poikakaverilta, rippileiriltä, nuoruustangon soinnuilta.

Kun odotin sinua

Odotin aina yksin

mutta en koskaan turhaan.

Odottamiseen etuoikeutettu äiti, mummu, diakoni, jonkuneksä, sisar, ystävä ja ihmettelevä ihmismeiju

kuva: Jonathan Smith / Unsplash.com

Sinä keskiviikkona Jeesus tuli meille

12.11.2018

Sinä keskiviikkona Jeesus tuli meille. Uskoakseni. En epäile hetkeäkään, etteikö tulija ollut Jeesus. Epäilen, oliko keskiviikko. Päivät ja yöt, arki ja pyhä sekoittuivat toisiinsa ihmeellisessä sumussa. En muista, koska olisin nukkunut. Keskosvauva oli juuri kotiutunut sairaalasta. Sillä ei ollut hajuakaan, mitä nukkuminen on. Miten olisi voinutkaan: se oli viettänyt elämänsä sairaalaosastolla, jossa joku tökkii jatkuvasti johonkin, laitteet piippaavat ja hoitajat juoksevat vuorokaudenajasta huolimatta. Nytkö pitäisi erottaa yö päivästä? Ja keskosparka söi! Se oli liimautunut tissiin kuin kirjamuovi Aapisen kanteen. Imi itseään saman kokoiseksi kuin täysaikaisena syntyneet ihmiset.

Vatsassa kasvoi samalla jo uusi vauva. Raskaus (ja imetys. Ja unenpuute) aiheutti väsymyksen, joka tuntui siltä kuin rekka ajaisi ylitse. Pahoinvointi ylitti jopa väsymyksen aiheuttaman sumun. Söin kahden ruokalajin aterioita: mustaherukoita suoraan pensaasta ja pakastettua mustikkakeittoa. Muuta en voinut edes kuvitella. Oksensin upeaa kirkkaanpunaista nestettä valtavissa kaarissa.

Kotona oli myös taapero. Sekin oli alkanut heräillä öisin, sillä se oli siskonsa sairaalajakson ajan herännyt rintapumpun rytmiin. Taapero oli viettänyt keskosvauva-ajan öisin kylppärin sohvalla ja laulanut rintapumpun tahdissa itsekeksimiään lauluja. Taapero tykkäsi herätä kello neljä virkeänä uuteen aamuun.

Kotona oli myös esikoululainen ja tokaluokkalainen. Onneksi. Tiesin kellonajan siitä, että taksi haki pojat kouluihin ja toi heidät kotiin. Jos taksi ei tullut, oli varmaan lauantai. Tiesin viikonpäivän, koska esikoulun aamupiirissä se oli kerrottu. Välillä toivoin, että joku olisi esikoulun aamupiirissä kertonut myös, mikä on vuosiluku, ikäni, nimeni ja kuka olikaan presidentti.

Sinä keskiviikkona Jeesus siis tuli. Paistoi jauhelihat ja laittoi makaronilaatikon uuniin. Puki tytöille haalarit ja leipoi ainakin triljoona hiekkakakkua. Otti ruoan uunista, syötti taaperon, pesi pöydän (ja taaperon), vaihtoi vaipat, antoi vauvan tissille ja kysyi: Tavataanhan taas keskiviikkona?

En muista pelastajani nimeä (enhän edes muistanut aina omaani), tiedän vain, että sen täytyi olla Jumalan lahja. Ihme, joka lähetettiin kotiini jokaisena keskiviikkona (?). Liljendalin kunta oli kuullut raskaana olevasta neljän lapsen yksinhuoltajasta. Vanhainkodin henkilökunta leikki hetken enttententten ja päätyi siihen, että paras Jeesus elämäämme olisi itsekin suurperheenemäntänä ollut vanhustenhoitaja. Keskiviikko(?)aamuisin hän saapui kirkonkylältä vanhalla rämisevällä autolla (Hei, Jeesus ratsasti aasilla!) ja pelasti. Joskus otin vauvan tissille, istuin parisänkyyn ja maksoin laskut. Sekin oli pieni Thaimaanmatka: joku vei taaperon ulos ja laittoi ruokaa, syötti ja pesi taaperon. Joskus vein isomman lapsen puheterapiaan tai lääkärille. Aika usein keskityin oksentamaan. Sekin oli mukavaa, kun sai tähdätä suoraan pönttöön ilman, että oli sylissä joku, jonka yli kaari piti saada.

Jaksoin pyykätä-imettää-tiskata-siivota-kylvettää-kuljettaa-lukea-leikkiä. (ja oksentaa ihan jäätävän määrän) sen ajatuksen voimalla, että jonain päivänä olisi taas keskiviikko. Tietäisin sen siitä, että Datsun rämisee pihaportille.

Essi Rantapää,
luokanopettaja, pappi ja suurperheen emäntä

kuva: Elizabeth Lies / Unsplash.com

Valinnan vaikeudesta

6.11.2018

kuva: Josh Applegate / Unsplash.com

Kun ihmisestä tulee lapsen vanhempi, elämänvalintoihin tulee uusi sävy.

Tai ainakin pitäisi tulla.

Valintojaan ei voi enää tehdä sillä perusteella, mikä itsestä on kivaa tai mielekästä. Ei edes sillä perusteella, mikä olisi periaatteellisesti oikein, moraalista tai eettistä. Valintoja alkaa määrittää se, mikä on lapselle oikein. Tai miten pitäisi tehdä. Tai mikä on se päätös, johon vain kykenee, vaikka tietää, ettei se ole paras mahdollinen kenellekään.

Virheensietokyky kasvaa kohisten, koska ei ole muuta mahdollisuutta. Vääriä valintoja tulee, eikä niitä voi jäädä vatvomaan. Kaikkia virheitään ei edes huomaa ennen kuin on myöhäistä. Sitten paikataan, jos on paikattavaa. Ja sitten vaan koppi seuraavasta tilanteesta ja uusia valintoja tekemään.

Ja niitä valintoja saa todella tehdä koko ajan: Mitä saa syödä ja mitä ei? Kertikset vai kestovaipat? Kotihoito vai päiväkoti? Harrastuksia vai ei ja kuinka paljon? Pitääkö tähän puuttua? Mitkä rajat, mitkä säännöt, mitkä tavat sopivat meille? Telkkaria, pelejä, käytöstapoja, kotitöitä… Mihin lapsi käyttää aikansa ja mihin minä käytän aikani? Miten olisimme hyviä ja onnellisia?

Jatkuvia valintoja, joita puolustaa itselleen ja muille. Toivottavasti myös ymmärrystä muiden toisenlaisista valinnoista.

Erityisen vaikeiden valintojen kanssa olen itse joutunut painimaan erotessani lapseni isästä. Onko ero oikea päätös? Miten lapsi sopeutuu? Miten arki ja elämä, tapaamiset, yhteys? Mikä on lapselle oikein? Entä meille vanhemmille? Kun toinen vanhemmista ei yllättäen kykenekään kantamaan vastuutaan, kuinka paljon minun on häntä vanhemmuudessa tuettava, jotta lapseni yhteys toiseen, läheiseen ja rakkaaseen vanhempaan säilyy? Kuinka vihainen saan olla, saanko purkaa sen exään? Kuinka paljon minun pitää häntä kannatella? Onko lapselle parempi nähdä isäänsä usein, mutta erittäin epäsäännöllisesti, vai harvoin mutta säännöllisesti? Jaksanko minä sellaista aikataulujen sovitusrumbaa?

Harrastuksia vai ei, kuinka paljon ja kenelle? Voiko lapsen ottaa treeneihin ja kokouksiin mukaan, kun hoitajaa ei vain ole? Mitkä rajat, mitkä säännöt, mitkä tavat sopivat meille? Miten ehdin kaiken, miten jaksan kaiken, mistä voin joustaa? Telkkaria, pelejä, käytöstapoja, kotitöitä – vaadinko lapselta liikaa vai liian vähän? Annanko hänelle oikeita eväitä elämään vai tuhoanko kaiken? Vihaako hän minua aikuisena?

Mihin lapsi käyttää aikansa ja mihin minä käytän aikani? Olemmeko onnellisia ja hyviä, omaan elämäämme sopivia?

Muilla ihmisillähän on aina mielipiteitään näistä. Suosituksia, ehdotuksia, saarnojakin olen kuullut. Ja minä vannon, teen parhaani sillä osaamisella ja ymmärryksellä, joka minulla on elämästä, yhteiskunnasta, itsestäni ja lapsestani. Kuten toivottavasti me kaikki, joilla on joku vastuullaan. Joskus parhaansa tekeminen tarkoittaa kipeitä päätöksiä. Joskus se mitä jaksaa ja pystyy, ei vastaa sitä mitä haluaisi. Joskus tulee tehtyä virheitä, isoja ja pieniä. Mutta myös onnistumisia, iloja, hyviä hetkiä ja kehitystä, joka palkitsee. Toiveena vain, että koko perheellä on hyvä olla. Ja että kokonaiskuva ajanjaksosta “lapsuus” jäisi jälkikasvun mieliin positiivisessa valossa.

Nelli Virtanen

kuva: Josh Applegate / Unsplash.com

Uusia alkuja

29.10.2018

Elämäni ei ole mennyt aivan kuin sen olin ajatellut menevän. Olin itse kasvanut suurperheessä ja olin ajatellut, että haluan itsekin useamman lapsen. Minulla oli koulutus, mahtava työpaikka, ihanat työkaverit, jatko-opiskelusuunnitelmat valmiina, oli ihana koti, rakkaita ystäviä, ihana mies, oli haaveita ja unelmia ja lopulta kaiken kruunasi lapseni syntymä. Kuulostaa täydelliseltä, eikö vaan? Mutta kuten elämässä yleensä, harvoin asiat menevät niin kuin suunnitellaan. Ilo lapsen syntymästä vaihtui suruun. Mieheni sairastui ja teki itsemurhan. Yhtäkkiä olinkin leski, pienen vauvan yksinhuoltaja ja koditon, kaikki unelmat ja haaveet romukopassa. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Täytyi aloittaa alusta.

Vuodet ovat vierineet, tästä kaikesta on kulunut aikaa kohta 6 vuotta. Niihin vuosiin on mahtunut paljon vastoinkäymisiä, itkuja, surua, kiukkua, epätoivon hetkiä ja turhautumista. Mutta on niihin mahtunut myös paljon pieniä ilon hetkiä, naurua, onnistumisia ja rakkautta. En haaveile enää suurperheestä, minulle riittää yksi, mutta sitäkin rakkaampi lapseni. On ollut mahtavaa saada seurata hänen kasvuaan ja kehitystään, tämäkään ei aina omien sairastelujen aikana tuntunut itsestään selvyydeltä. Oli välillä vaikea iloita ensimmäisistä sanoista tai ensiaskeleista, kun oma masentunut mieli näki vain loputtomiin synkkyyttä. Kuitenkin lapsestani on kasvanut rohkea ja empaattinen haaveilija, oikea taiteilijasielu.

Olen tässä vuosien aikana huomannut miten vaikeaa on antaa itselleen arvoa ja kehuja, miten hienon lapsen olenkaan pystynyt tässä kaiken keskellä kasvattamaan. Miten hyvin olenkaan pärjännyt, vaikka välillä kaikki ympärillä murenee palasiksi. Ei ole helppoa elää nyky-yhteiskunnassa, opiskelussa ja työelämässä on kovat vaatimukset eikä paineet helpota lapsenkasvatuksen suhteenkaan. Joka päivä teen valintoja miettien onko tämä oikea ratkaisu. Usein unelmoin, että lapsellani olisi toinenkin vanhempi, jonka kanssa jakaa vastuun ja huolet. Yksinhuoltajana oleminen on raskasta. Vastuu aivan kaikesta on minulla. Se taakka tuntuu hartioilla joskus hyvin raskaana. Miljoona pientä asiaa päässä huutavat yhtä aikaa: muista eväät retkelle, muista vanhempainilta, uudet kumpparit, varaa lääkäriaika ja tietenkin lapsen juttujen päälle vielä omat asiat. Jääkaapin ovi on täyttynyt muistilapuista. Olen vuosien saatossa kokenut niin monia synkkiä epätoivon ja luovuttamisen hetkiä, tehnyt vain mieli heittää hanskat tiskiin ja ottaa loparit, lakata olemasta edes hetkeksi. Jotta saisi edes hetken olla rauhassa kaikilta vaatimuksilta. Mutta jotenkin aina sieltä synkkyydestä on noustu, aloitettu uudestaan. Ehkä se on juuri sitä kuuluisaa suomalaista sisua.

Aiemman elämän minä ja haaveet tuntuvat nyt kaukaisilta, nykyään haaveet ovat arkisempia. Esimerkiksi se kuuluisa Oma aika. Sitä tarvitsee jokainen ihminen. On ihanaa päästä yksin kaupoille, lenkille tai vaikka leffaan. Se piristää kummasti mielialaa ja parantaa arjessa jaksamista. Mutta oman ajan järjestäminen yksinhuoltajalle ei olekaan aivan helppoa ja mutkatonta. Kaikilla ei ole isoa tukiverkkoa ympärillään, jotka voivat auttaa. Isovanhemmat voivat asua toisella paikkakunnalla tai voivat olla vielä työelämässä. Kaikilla isovanhemmat eivät ole elämässä mukana, syystä tai toisesta. Sisaruksilla ja ystävillä on omat perheensä ja kiireensä, työt ja opiskelut. Itsellä usein tulee se ajatus, ettei kehtaa vaivata muita kysymällä lapsenhoitoapua, pitäähän minun nyt oman lapseni kanssa jaksaa ja pärjätä, piste. Onkin erittäin hienoa, että on tullut tällainen asia kuin LapsiArkki. Sinne voi turvallisin mielin viedä lapsen, tietää että hänellä on siellä kavereita ja turvalliset aikuiset, on puuhaa ja iltapala. Itse olen lähes aina mennyt lenkille sillä aikaa. Pitkä lenkki piristää omaa mieltä valtavasti ja arjen haasteisiin jaksaa taas hieman paremmin tarttua kiinni.

Jälleen kerran olen aloittamassa alusta. Koulu on tullut päätökseen ja on uusi ammatti opiskeltuna, edessä muutto uuteen kaupunkiin ja asuntoon. Sisällä kytee varovainen toivo tulevasta, että joku työllistäisi tämän sitkeän ja pirun sisukkaan yksinhuoltajan.

– Yksi huoltaja

kuva: Ben White / Unsplash

Arkiaamu

23.10.2018

LapsiArkki-blogi, arkiaamu

Havahdun hereille, työnnän tyttäreni kyynärpään pois ohimoltani ja kuulen kuinka esikoinen kuuluu käyvän vessassa. Hipsiessään takaisin kohti huonettaan, hän kurkkaa huoneeseeni ja kuiskaa:

”Moi äiti.”

”Moi,” vastaan hymyillen ja jatkan: ”Mee takas nukkumaan, vielä on monta tuntia herätykseen.”

Jään kuuntelemaan, miten huoneen ovi käy ja poika kuuluu kömpivän sänkyynsä. Käännän kylkeä ja huokaisen. Öinen to do -listan laatiminen alkaa taas. En saa unta ennen kuin olen laatinut päässäni listan seuraavan päivän töistä, muistettavista ja muistutettavista asioista, kotitöistä ja samaa vauhtia vielä kauppalistakin pyrki vaatimaan huomiotaan. Aamulla tuskailen, koska en muista listani kaikkia kohtia ja päätän taas, että seuraavana yönä jaksan nousta kirjoittamaan listan paperille asti.

Puhelin pilpattaa herätystä. Ojennan käteni kohti yöpöytää ja tunnen samalla varpaat poskellani. Työnnän varovasti kuopuksen jalat syrjään, jotta pääsen tyttöjen välistä ylös sängystä. Lapsillani on lupa nukkua äidin sängyssä vuorotellen. Esikoinen, poikani 13 vuotta, kokee olevansa jo liian iso äidin viereen, joten vuorot jäävät pikkusiskoille. Välillä he sopivat, että kumpikin mahtuu äidin viereen, mikä verottaa kyllä minun unenlaatuani… Toisaalta olisin yksin isossa sängyssä, joten miksi eivät lapset voisi tulla viereeni? Jos se takaa heille paremman unen, levollisemman mielen nukahtaa? Tyttäretkin kasvavat ja kohta he myös kokevat olevansa liian isoja äidin viereen. Ystäväni on periaatteesta sitä mieltä, että lasten kuuluu nukkua aina omassa sängyssään. Samaa mieltä olin joskus kauan sitten minäkin. Nykyään olen ystävälleni nauranut, että tuskin lapset enää tyttö- tai poikaystävien tultua kuvioihin äidin viereen haluavat ja silloin minä kaipaan niitä pieniä varpaita naamalleni tai kyynärpäätä kopsimaan päätäni. Ystäväni ei silti osta ajatustani, miksi annan lapsille luvan tulla viereeni, ovathan minun lapset ekaluokkalaista kuopusta myöten jo koululaisia. Itsekseni olen miettinyt, että ehkä onkin vanhemman helpompi päästään lapset omaan sänkyynsä silloin kun muuten nukkuisi siellä yksin. Mene ja tiedä.

Kahvia keittäessäni kuulen esikoisen jo huoneessaan kolistelevan. Lähden herättämään tyttöjä. Uniset huomenet vaihtuvat ja jokainen aloittaa päivän omalla tavallaan. Poikani tulee täysissä pukeissa, täysin heränneenä keittiöön, avaa jääkaapin ja sulkee sen.

”Ei oo nälkä”.

Vastaan, kuten käytännössä joka aamu:

”Jotain täytyy syödä, et sä muuten jaksa koulussa. Ota vitskut ja edes jotain jugurttia.”

Poika huitasee juotavalla jugurtilla vitamiinit alas ja häipyy huoneeseensa. Keskimmäinen lapseni, tyttäreni 11 vuotta, tulee silmiään hieroen ja hiukset kuin Rölli-peikolla vaatteet kainalossa ja kaatuu olohuoneen sohvalle. Löydän hänet sohvalta tuijottamasta tyhjyyteen kymmenen minuutin päästä ja muistutan, että kouluun on mukavampi lähteä päivävaatteissa kuin yöpaidassa. Hän alkaa vaihtaa vaatteita nopeudella jota silmän on vaikea edes havaita – ei siksi, että hän olisi niin nopea, vaan niin hitailla liikkeillä etten ole vielä tähän mennessä selvittänyt miten ihminen siihen edes pystyy.

Kuopus jo istuu keittiön pöydän ääressä. Hänen päivänsä alkaa aamiaisella. Jos vatsa ei saa heti täytettä, ei mikään toimi. Kuten aina, kysyn nytkin:

”Mitäs sä söisit tänään aamupalaksi?” Avaan jääkaapin luettelen vaihtoehtoja viiliä, jugurttia, leipää, illasta jäänyttä puuroa voisi lämmittää, muroja tai mysliä, hedelmää… Kuopus miettii aina tovin. Tänään hän päätyy mysliin jugurtilla ja banaaniviipaleilla, juomaksi kuopus ottaa maitoa. Onneksi joku lapsistani syö kunnon aamupalaa, hymyilen itsekseni ja teen samalla 11-vuotiaalle valmiiksi hänen vakkari-aamiaisensa: paahdettu ruisleipä pelkällä voilla, juomaksi vettä.

Koska päivämme koostuvat rutiinien lisäksi hyvin vaihtelevista kuvioista minun työni ja perheemme harrastusten vuoksi, olen ottanut tavaksi kerrata päivän aikataulut ja muistutukset lapsille aamuisin. Näin tänäänkin. Aloitan kuopuksesta, koska hän on vieressäni valmiiksi:

”Mä tulen sitten hakee sut koulusta, odotan siinä päiväkodin kulmalla. Tuu reippaasti, kun sitten haetaan sisko koulusta ja mennään Arkkiin. Arkin jälkeen mä vien teidän sieltä suoraan pariks tunniks iskän luo, kun mulla on se kokous. Sä voit tehdä läksyt Arkissa niin ei tartte ottaa reppua iskän luo, jooko?”

”Joo, joo. Meneeks sulla siellä kokouksessa myöhään?”

”Me päästään aloittamaan jo viideltä, joten mä tulen hakee teitä heti seitsemän jälkeen.”

”Okei. Mä meen nyt pukee!” Kuopus toteaa ja singahtaa keittiöstä. Itse käyn olohuoneessa muistuttamassa 11-vuotiasta, että kello käy, ja jatkan esikoisen huoneeseen. Pojalla pyörii Salkkarit kännykässä pöydällä pelitv:n edessä, hän puhuu jotain head set’iin samalla kun katse on kiinnittynyt tv-ruutuun. Olen usein miettinyt, noinko tulevaisuudessa kaikki vaivatta seuraavat kahta ruutua ja niissä pyörii aivan eri jutut, minkä lisäksi pystyy keskustelemaan jostain kolmannesta asiasta kuulokkeiden kautta. Poika huomaa, että tulen huoneeseen, vilkaisee minua ja kysyy:

”Mitä mielessä?”

Aion vastata, mutta tajuan, ettei hän kysynytkään minulta. Viritän ilmoille parhaan virkayskäni, jolloin hän sanoo kaverilleen linjalla:

”Joo, oota, oota mee sä sinne kattoo se koirankoppi talo, meijän äiti tossa kröhisee. Sil on vissii taas jotai asiaa,” poika vilkaisee minua, siirtää kuuloketta pois toiselta korvalta ja jatkaa: ”Nii, mitä äiti sul on?”

”Kenen kanssa sä pelaat? Tai siis MOI, sinne linjalle! Nyt otatko kuulokkeet ja mikin hetkeksi pois, kiitos… Niin, oletko sä varma, ettet halua tänään illalla iskän luo tyttöjen kans?”

”Oon. Mä meen kavereitten kans ulos koulun jälkeen.”

”Okei, mut käy eka syömässä kotona. Eilistä pastaa on jääkaapissa, syö sitä, etkä kaiva kaapista mitään herkkuja. Mä soitan, kun pääsen kokouksesta, siinä seitsemän maissa, niin sit viimeistään sä lähdet tulee kotiin päin. Ymmärretty? Laitatko kiltti, sitten saunan heti lämpeemään, kun pääset kotiin? Ei mee sit liian myöhäiseksi, vaan päästään heti saunaan, kun me tyttöjen kans tullaan kotiin.” Saan joo-joo-joo-ymmärretty-joo-joo –vastauksen sekä:

”Hei, mä ehdin pelaa tän vielä loppuun, ennen ku meen, et oliks sulla vielä jotain?” Huvittuneena pyörittelen päätäni ja lähden tarkistamaan, joko keskimmäiseni on päässyt nakertamaan ruisleipäänsä. Kuopus tulee harja kädessä vastaan. Tänään toiveena on ihan perushollantilainen letti, joka on nopeasti tehty. Kuopus alkaa saman tein tehdä lähtöä kouluun, huomautan, että hänellä on kyllä hyvin aikaa vielä.

”Joo, mut kato äiti, ku me sovittiin kaverien kanssa, et me mennään yhtä matkaa.” Selitys on kyllä ihan hyvä. Yksin hän kävelee koulumatkan vartissa, kavereiden kanssa siihen voi mennä tupla-aika. Reipas ekaluokkalainen on jo iloisena reppuselässä, lähdössä kouluun:

”Heippa äiti, hyvää työpäivää. Rakastan sua!”

”Hyvää koulupäivää, rakastan sua. Mene reippaasti, mutta varovaisesti!” Toivotan kuten jokaisena koulupäivänä ja lapsi lähtee letti heiluen matkaan.

Keittiössä 11-vuotiaani on tajunnut mitä kello on. Puoliksi syöty ruisleipä hampaiden välissä tyttö ryntää hakemaan hiusharjaa ja kiepsauttaa hiukset ponnarille. Seuraavaksi hän säntäilee koulupöytänsä ja eteisen väliä samalla, kun yritän hänelle muistuttaa:

”Teidän luokka pitää tänään koulussa sen kypärä-ratsian, muistatko? Onko sun oma kypärä pyörävarastossa, kun se ei ole kotona? Me tullaan siskon kanssa hakee sut sitten koulusta, ku mennään Arkkiin. Sä voit tehdä läksyt sit Arkissa tai iskän luona. Mä heitän teidät sit heti LapsiArkin jälkeen sinne iskän luo. Sun pyörä jää siis koululle. Pitää muistaa, et kotimatkalla illalla mä jätän sut koululle, niin sä poljet siitä sit kotiin.”

”Joo muistan, mun kypärä on pyörän lukossa kiinni ja mä kysyn, jos me voitais iskän kans hakee se pyörä ja tuoda jo valmiiks tänne. Mun ei tarttis sit illalla enää polkee.”

”Jos se on iskälle ok, niin kiva. Kysy vaan. Jos ei niin sit sä poljet illalla. Mä oon jo seiskan jälkeen hakees teitä, joten ei se myöhä kuitenkaan ole. Mennään tänään saunaan, veli laittaa sen valmiiks lämpenee. Muista siis tehdä läksyt viimeistään iskän luona, enää illalla ei niitä ruveta väsäämään, paitsi jos on joku vaikee juttu niin katsotaan se läpi sit vielä yhdessä ennen saunaa.”

Ovikello soi. Naapurin tyttö tulee hakemaan keskimmäistäni, he kulkevat yhdessä koulumatkat. Keskimmäiseni etsii vielä avaimiaan ja juoksee takaisin koulupöytänsä luo. Noukin avaimet eteisen tuolilta ja ojennan ne hänelle. Saan halirutistuksen ja toivotan:

”Ajakaa varovasti. Hyvää koulupäivää, olet rakas! Muista, että tulen hakemaan, älä lähde koulusta ajamaan kotiin!”

”Muistan. Hyvää työpäivää, rakastan sua. Heippa äiti!”

PAM! Ovi läjähtää kiinni tytön jäljessä. Samassa esikoinen tulee eteiseen, kiskaisee takin ja lippiksen päälleen, lenkkarit jalkaan sanoen:

”Mä meenki pyörällä, kun en mä jaksa mennä bussilla. Äiti, oot rakas, hyvää kirjoittelu tai jotain konttoripäivää!”

Halaan poikaa ja toivotan kuten tytöillekin:

”Aja varovasti, hyvää koulupäivää. Olet rakas!”

Ovi kolahtaa kiinni. Yhden aamun tohinat ovat takana. Tänään, kuten niin monena muunakin aamuna olen iloinen lapsistani. Olen iloinen siitä, että he osaavat sanoa ”rakastan sua” tai ”olet rakas”. Olen iloinen, että halaaminen on heille yhtä luontevaa kuin takin pukeminen. Käännyn kohti eteisen peiliä ja sanon itselleni:

”Sä olet tehnyt kyllä hyvää työtä!” Tällä ajatuksella, hyvällä fiiliksellä menen hakemaan keittiöstä jo kylmenneen aamukahvini, yritän muistella öistä to do -listaani ja avaan läppärin. Minulla on neljä tuntia tehokasta kotikonttori-aikaa ennen kuin haen tytöt kouluistaan ja suuntaamme LapsiArkkiin. Tiedän, ettei neljä tuntia riitä kaikkien töiden tekemiseen. Illalla, kun lapset ovat meneet nukkumaan, teen vielä muutaman tunnin töitä ennen kuin menen makuuhuoneeseen selvittämään nukunko ensi yön keski- vai reunapaikalla sängyssäni.

Paula Närvä

(kuva: Realmac Dan / Unsplash.com)

V*ttu mitä p*skaa! – Vai onko?

15.10.2018

lapsiarkki-blogi-annie-spratt-unsplash

Nukkumaanmenoaika. Nämä on viime aikoina ollut haastavia. Tänään alku lähtee hyvin käyntiin ja hetken jo ehdin ajatella että, nyt menee hyvin koska pidin malttini, kun lapseni uhmasi. Ajattelin, että saan olla levollisin mielin omalla ajallani, kun pysyn rauhallisena. Tunsin oloni hyväksi äidiksi. Mutta sitten tapahtui jotain. Uhma jatkuu, alan liikaa odottamaan sitä omaa aikaa, odotukseni ei täyty, ärähdän. NYT PÄÄ TYYNYYN JA LOPPUU TOMMONEN SEKOILU! Milloin tämä vaihe menee ohi? Meneekö ollenkaan? Pelkään että, hänestä tulee vielä narkomaani, kun on tommonen, ei mitään itsehillintää ja tuo pelko vain lisää tuskaisuuttani. Vai asetanko liian korkeita odotuksia minun kolme ja puolivuotiaalleni?

Tämä on suoraan sanottuna kamalaa, painajaismaista. Tai oikeastaan nämä tunteet on kamalia mitä tämä aiheuttaa, ei niinkään itse tilanne. Näissä hetkissä toivoisi, että olisi joku kenen kanssa vaihdella osia, jos omat tunteet alkaa liikaa kuumeta. Silloin voisi itse mennä vähäksi aikaa jäähylle keräämään itseään. Muuten olen yli odotusten nauttinut siitä että, olen lapseni kanssa kaksin. Välillä mietin että, pitäisikö tilata tänne joku hoitaja kenelle ulkoistaa koko nukkumaanmenohetki ja itse mennä vaikka ulos itkemään sitä kuinka huono vanhempi olen, kun en saa lastani aisoihin.

Hetkittäin tulee ajatus, että on epäreilua, että miksi juuri minä olen saanut tuommoisen lapsen ja tunnen itseni joksikin uhriksi. Tuommoisen villin mikä huutaa, koittaa lyödä, huitoo ja ties mitä, kun pitäisi käydä nukkumaan. Miksi minä, joka olen itsekin niin hermoheikko, että en itsekään pysy läheskään aina rauhallisena noissa tilanteissa ja kaiken maailman ajatukset valtaa mieleni. “Pysy itse rauhallisena niin hyvin menee…” Joo-o mutta miten? Tässä tunteessa? Onkohan noiden lasten oppaiden kirjottaja robotti tai onkohan niille tehty lobotomia, mikäli kirjoittajilla on omia lapsia. Vai olenko minä vain yksinkertaisesti niin kyvytön tähän hommaan, että vituiksi menee. Vai asetanko itse itselleni liian korkeita odotuksia, kuuluuko tällainenkin vanhemmuuteen? Pysyn rauhallisena tiettyyn pisteeseen asti. Välillä pysyn rauhallisena koko prosessin ajan, välillä en. Silloin kun en pysy, on oma aikani illasta pilalla, kun olen syyllisyyden tuskissani omasta käytöksestäni ja tekisi mieli vaipua johonkin maanrakoon. Tänään en pysynyt rauhallisena.

Lapseni jatkaa riehumistaan ja tunti jo mennyt. Purskahdan itsekin epätoivoisena itkemään, mikä kyllä rauhoittaa minua. Otan lapseni syliin ja kannan häntä pitkin asuntoa ja hoen hänelle että, ei ole mitään hätää. En tiedä puhunko itselleni vai hänelle. Laitan hänet sänkyyn ja luulen jo että, hän nukahtaa. Mutta ei, hän havahtuu, kun on kakkahätä. Kakalle siis. Sitten on pissahätä, jano, nälkä. Saakoon vettä, ruokaa ei tipu. Sitten pitäisi päästä lääkäriin, kun on kuulemma kipeä. Sitten pitäisi saada kavereita ja piirrettyjä katsomaan olohuoneeseen. Sitten tulee uudestaan pissahätä, kun annoin liian paljon hänen juoda vettä. Huono äiti kompleksi kasvaa, kun en osaa olla vain hiljaa ja olla huomioimatta. Neuvottelujen ja muutaman ärähdyksen jälkeen päästän hänet omaan sänkyyni nukkumaan, niin kuin lähes joka ilta. Kaverin sanat: “ei hän sitten enää viisitoistavuotiaana tule” saa oloni helpottumaan ja jotenkin edes nauttimaan tästä iästä, tässä hetkessä. Tunnen oloni tosi epätoivoiseksi, itkettää. Tiedän jo, miten ilta on piloilla, kun tuli huudettua ikävästi ja mikä syyllisyyspallo on odottamassa minua, kun siirryn hänen vierestä olohuoneeseen omaa aikaa viettämään. En ehkä haluakkaan siirtyä tästä enää pois. Alkaa olemaan jo ihan sama nukahtaako hän enää vai ei. Pitäisikö itsekin vaan jäädä tähän? Lapseni pitää kädestä kiinni, tuijottaa tyhjyyteen, tiedän että, tuo on merkki siitä että, kohta hän nukkuu. Silmät vaipuu kiinni. Se oli siinä. Valmis. Tervetuloa oma aika. Mutta minä olen kyllä imetty tyhjiin. Onneksi tuolla olkkarissa ei odotan ketään.

Siirryn kuitenkin olohuoneeseen ja jään miettimään mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin ja miten voisin huomenna toimia paremmin. Pohtiikohan muutkin tämmöisiä? Miksen voisi vaan jättää tilannetta siihen ja olla kuin ei olisikaan. Soitan yksinhuoltaja-ystävälle, saan häneltä lohtua ja ymmärrystä. Mikä ei kuitenkaan poista syyllisyyttäni. Itkettää, tunteet tasaantuvat. Mietin miten paljon rakastan lastani, ja miten ylpeä hänestä olen että, hän on juuri tuollainen kun on. Nyt tekisi vain mieli mennä hänen viereen makaamaan ja vain tuijottaa häntä ja puhua hänelle kaikki se hyvä. Onneksi pyysin sentään anteeksi häneltä vielä, kun hän oli hereillä ja ehdin sanomaan hänelle että, äiti rakastaa sinua juuri tuollaisena kuin on ja ei ikinä hylkäisi. Miksi minä niin helposti mietin vain niitä huonoja hetkiä ja unohdan ne hyvät? En kuitenkaan mene hänen viereen, nautin vaikka väkisin tästä omasta hetkestä. Välillä käyn kyllä vilkaisemassa häntä.

Nyt alkaakin jo kaduttaa, että olen edes ajatellut lapsestani niin, ja kaikki ne ajatukset sen tilanteen, sen vihan tunteen aikana alkaa jo tuntua todella kaukaisilta. Huomenna on päivä uusi, huomenna haluaisin olla parempi. Huomenna haluaisin olla rauhallisempi ja kärsivällisempi. Miten oppisin sietämään vihaani, näitä tunteita? Sillä se on se ongelma, ei vilkas lapseni, hän on hän. Ihana hän.
Ihana hiljaisuus, tuijotan vain tyhjyyteen kuin joku zombie. Tunnen miten oloni käy koko ajan levollisemmaksi ja mieleni tyyntyy. Mietin lastani, mietin itseäni ja tajuan, että juuri minä olen se oikea äiti lapselleni ja kuinka onnekas hän on, että juuri minä olen hänen äiti. Kuinka onnekas minä olen, sillä kukaan tai mikään muu ei minua kasvata niin kuin hän.

Yks yh-mutsi vaan

kuva: Annie Spratt / Unsplash.com

Sinä keväänä

8.10.2018

Sinä keväänä, kun lähdin yhteisestä kodistamme lasteni kanssa, paistoi aurinko. Sisimpääni sen säteet eivät ulottuneet, sillä pelkäsin enemmän kuin koskaan elämässäni.

Muutimme omakotitalosta pieneen kerrostalokaksioon, sen jälkeen pieneen rivitalokolmioon. Muuttomme olivat väistämättömiä ja niihin liittyi paljon dramatiikkaa. Meille jäi vain sängyt, vaatteet, vähän astioita ja muutama muistoesine. Se oli äärimmäistä konmaritusta, mutta en haikaillut materian perään. Tavarat vain muistuttivat minua niistä kymmenestä vuodesta, joille halusin kääntää selkäni lopullisesti.

Sinä keväänä, kun minusta tuli yksinhuoltaja, 6-vuotias esikoiseni ja 5-vuotiaat kaksoseni sairastuivat toinen toisensa perään vesirokkoon. Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran, mitä edessäni tulisi olemaan. Vastuu, johon olin jo lasten syntyessä havahtunut, muuttui entistä todellisemmaksi.

Sain kovaan arkeeni mahdollisimman pehmeän laskun. Työskentelin sairaanhoitajana ja tein kolmivuorotyötä. Työkaverini ja heidän ystävänsä lahjoittivat minulle kaiken, mitä pieneen kotiini tarvitsin. Esimieheni suunnitteli minulle kevyemmät työvuorot. Ihmiset rakastivat ja tukivat.

Sinä keväänä, kun minusta tuli yksinhuoltaja, mieheni ajoi meidät uhkailuillaan turvakotiin. Sekään ei riittänyt, vaan lopulta kaikki tutun elämän rakenteet murtuivat. Muutimme toiselle paikkakunnalle, jonne lasten kanssa piilouduimme. Olin koditon ja lähimpieni tuen tavoittamattomissa. Minulle vieraat ihmiset ympäröivät meidät – ja taas kerran, auttoivat, rakastivat ja tukivat.

Turvakodin sosiaalityöntekijä lähetti kirjeen Oulun seurakunnalle. Seurakunnalta sain apua uuden ruokapöydän ja tuolien hankkimiseen. Kun elämääni vuosia myöhemmin tuli iso muutos, en olisi millään hennonut luopua siitä pöydästä. Sen ympärille me turvattomat silloin keräännyimme syömään. Se ruokapöytä edusti minulle yhteyttä ja rakkautta.

Sinä keväänä elämässäni käännettiin uusi lehti. Entisen ja tulevan rajapinnalla en vielä tiennyt, miten selviäisin kaikesta siitä vastuusta, joka minulle uskottiin. Minulla ei ollut sovittuja vuoroviikkoja, isovanhempia tai tukiperhettä. Minulla oli kuitenkin taivaallinen Isä, jolle huoleni kerroin. Hän auttoi aina ja kutsui lähelleni ihmisiä, joista tuli minulle tärkeitä ystäviä.

Nyt tiedän jo paljon paremmin. Yhdeksän vaihderikkaan yksinhuoltajavuoden jälkeen solmin uuden avioliiton. Lapseni ovat täysi-ikäisiä, nuoria ihmisiä, jotka asuvat omissa kodeissaan. Kasvatin lapseni parhaani mukaan, mutta ennen kaikkea kasvoin itse heidän rinnallaan.

Muistan aina sen kevään, kun lähdin.

Minna Rissanen
Äiti, vaimo, kouluttaja ja evankelista

kuva: Daiga Ellaby / Unsplash.com

 

“Teit meistä kauriin” (Jelppijätös)

2.10.2018

Photo by Katerina Radvanska on Unsplash

Perheistä puhutaan usein talouksina. Näen ainakin kolmenlaisia talouksia:

Vauvaelämä on luonteeltaan vaihtotaloutta.
Vauvalle vaihdetaan vaippaa, vaatteita, puhdasta tuttia. Syliä, rattaita, turvaistuinta. Tissiä vaihdetaan liivistä pieneen suuhun ja taas takaisin, mikä puolestaan vaihtaa parhaimmillaan valveen uneksi, tosin ei välttämättä äidille. Hieman isommalle vauvalle vaihdetaan puruleluksi päätynyt kuolantahraama oma työkännykkä äkkiä ja pikaisesti vanhaksi ja käytöstä poistetuksi malliksi, mutta tämä operaatio usein vaihtaa vallinneen rauhan kännykän sointiakin tiukemmaksi kutsuhuudoksi. Loppujen lopuksi vauvavaihe vaihtuu seuraavaan talousnäkymään:

Kiertotalouteen.
Leikki-ikäinen lapsi oppii kiertämään. Hän oppii kiertämään television volyymisäätimet tosi nopeasti tosi kovalle. T-O-S-I kovalle. Hellannapitkin joo, mutta kun niiden edessä on joku typerä estolaite.

Hän oppii myös kiertämään nappulalla pelilautaa myötäpäivään ja samalla vaivalla myös pelin sääntöjä.

Isovanhemmat hän oppii kiertämään pikkusormensa ympärille ja oman tukkansa sähköhammasharjaan. Siitä tulee kova meteli.
Puettaessa hän onnistuu kiertämään vanhempiensa älyttömän nopeat käsivarret vielä nopeammin niin, ettei kurahousut todellakaan päädy ylle. Ja lopulta hän kiertää kaiken oppimansa kohti murrosikää, jolloin alkaa

kvartaalitalous, (joskin 3 kuukautta on ikuisuuden mittainen aika). Tänä aikana leikki-ikäisestä puhekoneesta muodostuu vaikenemisen ruumiillistuma. Murrosikäinen keskittyy viestinnässä nimenomaan taloudellisuuteen. On turha kuluttaa energiaa esimerkiksi sanomalla: ’Ok’, koska sen voi typistää puoleen; pelkkä ’k’ riittää. Ja miksi kukaan tuhlaisi aikaa vastaamalla (mihin tahansa) kysymykseen ”En minä tiedä” kun sen voi ilmaista emt. MIKSI?

Murrosikä tarkoittaakin hyvin pitkälti viestintää. Tarkemmin määriteltynä viestinnän kriisiä. Keskustelu murrosikäisen ja vanhemman välillä muistuttaa enimmäkseen väärin kuultuja laulunsanoja.

Esimerkiksi vanhemman lause: “Syömään!” muuntuu teinin vastaanottimessa väärinkuulluksi ”lyömään” – sillä onhan lähes väkivaltaa ja henkistä lyömistä pakottaa ihminen viettämään hupenevasta nuoruudestaan leijonanosa jossain niin naurettavassa paikassa kuin omassa keittiössä makaronilaatikon äärellä. Kun yhtä hyvin voisi olla mäkkärissä. Oikeiden ja normaalien ihmisten kanssa, joiksi ei perheenjäseniä lasketa.

Viestinnän keskiössä ei ole peräkkäin lausutut kirjaimet, vaan niiden väliin mahdutettu äärimmäinen sukupolvien kuilu, jonne ei ole tarkoituskaan rakentaa minkäänlaista riippusiltaa, sitä ei kestäisi vahvinkaan kvartaalitalous. Sen kuilun kuuluu olla, kunnes seuraava talous, se oma ja itsenäinen alkaa. Silloin kuilu muuttuukin millinohueksi halkeamaksi vain, jota tuskin edes muistaa.

Ja silti: juuri sinä teit meistä kauriin,
sen pomppivan, vilkkaan, paikoillaanpysymättömän ja hieman säikyn lapsi-vanhempisuhteen, jota ilman elämä ei olisi kaunista ollenkaan.

Kiittäen, 
äiti, mummu, diakoni, kolmannen kerroksen asukas, pölymiljonääri ja hohtava mamma.