Arkiaamu

23.10.2018

LapsiArkki-blogi, arkiaamu

Havahdun hereille, työnnän tyttäreni kyynärpään pois ohimoltani ja kuulen kuinka esikoinen kuuluu käyvän vessassa. Hipsiessään takaisin kohti huonettaan, hän kurkkaa huoneeseeni ja kuiskaa:

”Moi äiti.”

”Moi,” vastaan hymyillen ja jatkan: ”Mee takas nukkumaan, vielä on monta tuntia herätykseen.”

Jään kuuntelemaan, miten huoneen ovi käy ja poika kuuluu kömpivän sänkyynsä. Käännän kylkeä ja huokaisen. Öinen to do -listan laatiminen alkaa taas. En saa unta ennen kuin olen laatinut päässäni listan seuraavan päivän töistä, muistettavista ja muistutettavista asioista, kotitöistä ja samaa vauhtia vielä kauppalistakin pyrki vaatimaan huomiotaan. Aamulla tuskailen, koska en muista listani kaikkia kohtia ja päätän taas, että seuraavana yönä jaksan nousta kirjoittamaan listan paperille asti.

Puhelin pilpattaa herätystä. Ojennan käteni kohti yöpöytää ja tunnen samalla varpaat poskellani. Työnnän varovasti kuopuksen jalat syrjään, jotta pääsen tyttöjen välistä ylös sängystä. Lapsillani on lupa nukkua äidin sängyssä vuorotellen. Esikoinen, poikani 13 vuotta, kokee olevansa jo liian iso äidin viereen, joten vuorot jäävät pikkusiskoille. Välillä he sopivat, että kumpikin mahtuu äidin viereen, mikä verottaa kyllä minun unenlaatuani… Toisaalta olisin yksin isossa sängyssä, joten miksi eivät lapset voisi tulla viereeni? Jos se takaa heille paremman unen, levollisemman mielen nukahtaa? Tyttäretkin kasvavat ja kohta he myös kokevat olevansa liian isoja äidin viereen. Ystäväni on periaatteesta sitä mieltä, että lasten kuuluu nukkua aina omassa sängyssään. Samaa mieltä olin joskus kauan sitten minäkin. Nykyään olen ystävälleni nauranut, että tuskin lapset enää tyttö- tai poikaystävien tultua kuvioihin äidin viereen haluavat ja silloin minä kaipaan niitä pieniä varpaita naamalleni tai kyynärpäätä kopsimaan päätäni. Ystäväni ei silti osta ajatustani, miksi annan lapsille luvan tulla viereeni, ovathan minun lapset ekaluokkalaista kuopusta myöten jo koululaisia. Itsekseni olen miettinyt, että ehkä onkin vanhemman helpompi päästään lapset omaan sänkyynsä silloin kun muuten nukkuisi siellä yksin. Mene ja tiedä.

Kahvia keittäessäni kuulen esikoisen jo huoneessaan kolistelevan. Lähden herättämään tyttöjä. Uniset huomenet vaihtuvat ja jokainen aloittaa päivän omalla tavallaan. Poikani tulee täysissä pukeissa, täysin heränneenä keittiöön, avaa jääkaapin ja sulkee sen.

”Ei oo nälkä”.

Vastaan, kuten käytännössä joka aamu:

”Jotain täytyy syödä, et sä muuten jaksa koulussa. Ota vitskut ja edes jotain jugurttia.”

Poika huitasee juotavalla jugurtilla vitamiinit alas ja häipyy huoneeseensa. Keskimmäinen lapseni, tyttäreni 11 vuotta, tulee silmiään hieroen ja hiukset kuin Rölli-peikolla vaatteet kainalossa ja kaatuu olohuoneen sohvalle. Löydän hänet sohvalta tuijottamasta tyhjyyteen kymmenen minuutin päästä ja muistutan, että kouluun on mukavampi lähteä päivävaatteissa kuin yöpaidassa. Hän alkaa vaihtaa vaatteita nopeudella jota silmän on vaikea edes havaita – ei siksi, että hän olisi niin nopea, vaan niin hitailla liikkeillä etten ole vielä tähän mennessä selvittänyt miten ihminen siihen edes pystyy.

Kuopus jo istuu keittiön pöydän ääressä. Hänen päivänsä alkaa aamiaisella. Jos vatsa ei saa heti täytettä, ei mikään toimi. Kuten aina, kysyn nytkin:

”Mitäs sä söisit tänään aamupalaksi?” Avaan jääkaapin luettelen vaihtoehtoja viiliä, jugurttia, leipää, illasta jäänyttä puuroa voisi lämmittää, muroja tai mysliä, hedelmää… Kuopus miettii aina tovin. Tänään hän päätyy mysliin jugurtilla ja banaaniviipaleilla, juomaksi kuopus ottaa maitoa. Onneksi joku lapsistani syö kunnon aamupalaa, hymyilen itsekseni ja teen samalla 11-vuotiaalle valmiiksi hänen vakkari-aamiaisensa: paahdettu ruisleipä pelkällä voilla, juomaksi vettä.

Koska päivämme koostuvat rutiinien lisäksi hyvin vaihtelevista kuvioista minun työni ja perheemme harrastusten vuoksi, olen ottanut tavaksi kerrata päivän aikataulut ja muistutukset lapsille aamuisin. Näin tänäänkin. Aloitan kuopuksesta, koska hän on vieressäni valmiiksi:

”Mä tulen sitten hakee sut koulusta, odotan siinä päiväkodin kulmalla. Tuu reippaasti, kun sitten haetaan sisko koulusta ja mennään Arkkiin. Arkin jälkeen mä vien teidän sieltä suoraan pariks tunniks iskän luo, kun mulla on se kokous. Sä voit tehdä läksyt Arkissa niin ei tartte ottaa reppua iskän luo, jooko?”

”Joo, joo. Meneeks sulla siellä kokouksessa myöhään?”

”Me päästään aloittamaan jo viideltä, joten mä tulen hakee teitä heti seitsemän jälkeen.”

”Okei. Mä meen nyt pukee!” Kuopus toteaa ja singahtaa keittiöstä. Itse käyn olohuoneessa muistuttamassa 11-vuotiasta, että kello käy, ja jatkan esikoisen huoneeseen. Pojalla pyörii Salkkarit kännykässä pöydällä pelitv:n edessä, hän puhuu jotain head set’iin samalla kun katse on kiinnittynyt tv-ruutuun. Olen usein miettinyt, noinko tulevaisuudessa kaikki vaivatta seuraavat kahta ruutua ja niissä pyörii aivan eri jutut, minkä lisäksi pystyy keskustelemaan jostain kolmannesta asiasta kuulokkeiden kautta. Poika huomaa, että tulen huoneeseen, vilkaisee minua ja kysyy:

”Mitä mielessä?”

Aion vastata, mutta tajuan, ettei hän kysynytkään minulta. Viritän ilmoille parhaan virkayskäni, jolloin hän sanoo kaverilleen linjalla:

”Joo, oota, oota mee sä sinne kattoo se koirankoppi talo, meijän äiti tossa kröhisee. Sil on vissii taas jotai asiaa,” poika vilkaisee minua, siirtää kuuloketta pois toiselta korvalta ja jatkaa: ”Nii, mitä äiti sul on?”

”Kenen kanssa sä pelaat? Tai siis MOI, sinne linjalle! Nyt otatko kuulokkeet ja mikin hetkeksi pois, kiitos… Niin, oletko sä varma, ettet halua tänään illalla iskän luo tyttöjen kans?”

”Oon. Mä meen kavereitten kans ulos koulun jälkeen.”

”Okei, mut käy eka syömässä kotona. Eilistä pastaa on jääkaapissa, syö sitä, etkä kaiva kaapista mitään herkkuja. Mä soitan, kun pääsen kokouksesta, siinä seitsemän maissa, niin sit viimeistään sä lähdet tulee kotiin päin. Ymmärretty? Laitatko kiltti, sitten saunan heti lämpeemään, kun pääset kotiin? Ei mee sit liian myöhäiseksi, vaan päästään heti saunaan, kun me tyttöjen kans tullaan kotiin.” Saan joo-joo-joo-ymmärretty-joo-joo –vastauksen sekä:

”Hei, mä ehdin pelaa tän vielä loppuun, ennen ku meen, et oliks sulla vielä jotain?” Huvittuneena pyörittelen päätäni ja lähden tarkistamaan, joko keskimmäiseni on päässyt nakertamaan ruisleipäänsä. Kuopus tulee harja kädessä vastaan. Tänään toiveena on ihan perushollantilainen letti, joka on nopeasti tehty. Kuopus alkaa saman tein tehdä lähtöä kouluun, huomautan, että hänellä on kyllä hyvin aikaa vielä.

”Joo, mut kato äiti, ku me sovittiin kaverien kanssa, et me mennään yhtä matkaa.” Selitys on kyllä ihan hyvä. Yksin hän kävelee koulumatkan vartissa, kavereiden kanssa siihen voi mennä tupla-aika. Reipas ekaluokkalainen on jo iloisena reppuselässä, lähdössä kouluun:

”Heippa äiti, hyvää työpäivää. Rakastan sua!”

”Hyvää koulupäivää, rakastan sua. Mene reippaasti, mutta varovaisesti!” Toivotan kuten jokaisena koulupäivänä ja lapsi lähtee letti heiluen matkaan.

Keittiössä 11-vuotiaani on tajunnut mitä kello on. Puoliksi syöty ruisleipä hampaiden välissä tyttö ryntää hakemaan hiusharjaa ja kiepsauttaa hiukset ponnarille. Seuraavaksi hän säntäilee koulupöytänsä ja eteisen väliä samalla, kun yritän hänelle muistuttaa:

”Teidän luokka pitää tänään koulussa sen kypärä-ratsian, muistatko? Onko sun oma kypärä pyörävarastossa, kun se ei ole kotona? Me tullaan siskon kanssa hakee sut sitten koulusta, ku mennään Arkkiin. Sä voit tehdä läksyt sit Arkissa tai iskän luona. Mä heitän teidät sit heti LapsiArkin jälkeen sinne iskän luo. Sun pyörä jää siis koululle. Pitää muistaa, et kotimatkalla illalla mä jätän sut koululle, niin sä poljet siitä sit kotiin.”

”Joo muistan, mun kypärä on pyörän lukossa kiinni ja mä kysyn, jos me voitais iskän kans hakee se pyörä ja tuoda jo valmiiks tänne. Mun ei tarttis sit illalla enää polkee.”

”Jos se on iskälle ok, niin kiva. Kysy vaan. Jos ei niin sit sä poljet illalla. Mä oon jo seiskan jälkeen hakees teitä, joten ei se myöhä kuitenkaan ole. Mennään tänään saunaan, veli laittaa sen valmiiks lämpenee. Muista siis tehdä läksyt viimeistään iskän luona, enää illalla ei niitä ruveta väsäämään, paitsi jos on joku vaikee juttu niin katsotaan se läpi sit vielä yhdessä ennen saunaa.”

Ovikello soi. Naapurin tyttö tulee hakemaan keskimmäistäni, he kulkevat yhdessä koulumatkat. Keskimmäiseni etsii vielä avaimiaan ja juoksee takaisin koulupöytänsä luo. Noukin avaimet eteisen tuolilta ja ojennan ne hänelle. Saan halirutistuksen ja toivotan:

”Ajakaa varovasti. Hyvää koulupäivää, olet rakas! Muista, että tulen hakemaan, älä lähde koulusta ajamaan kotiin!”

”Muistan. Hyvää työpäivää, rakastan sua. Heippa äiti!”

PAM! Ovi läjähtää kiinni tytön jäljessä. Samassa esikoinen tulee eteiseen, kiskaisee takin ja lippiksen päälleen, lenkkarit jalkaan sanoen:

”Mä meenki pyörällä, kun en mä jaksa mennä bussilla. Äiti, oot rakas, hyvää kirjoittelu tai jotain konttoripäivää!”

Halaan poikaa ja toivotan kuten tytöillekin:

”Aja varovasti, hyvää koulupäivää. Olet rakas!”

Ovi kolahtaa kiinni. Yhden aamun tohinat ovat takana. Tänään, kuten niin monena muunakin aamuna olen iloinen lapsistani. Olen iloinen siitä, että he osaavat sanoa ”rakastan sua” tai ”olet rakas”. Olen iloinen, että halaaminen on heille yhtä luontevaa kuin takin pukeminen. Käännyn kohti eteisen peiliä ja sanon itselleni:

”Sä olet tehnyt kyllä hyvää työtä!” Tällä ajatuksella, hyvällä fiiliksellä menen hakemaan keittiöstä jo kylmenneen aamukahvini, yritän muistella öistä to do -listaani ja avaan läppärin. Minulla on neljä tuntia tehokasta kotikonttori-aikaa ennen kuin haen tytöt kouluistaan ja suuntaamme LapsiArkkiin. Tiedän, ettei neljä tuntia riitä kaikkien töiden tekemiseen. Illalla, kun lapset ovat meneet nukkumaan, teen vielä muutaman tunnin töitä ennen kuin menen makuuhuoneeseen selvittämään nukunko ensi yön keski- vai reunapaikalla sängyssäni.

Paula Närvä

(kuva: Realmac Dan / Unsplash.com)