“Parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa”

26.11.2019

Kuuma kesä sai parisuhteessa elävien ystävieni ja tuttavieni päähän, että minulle pitää löytää kumppani. Tavalla tai toisella. Tuntuu, että sinkku-äiti –statukseni muuttaminen on joillekin ihan päähän pinttymä.

Yksi tuttavani oli aivan mykistynyt kuullessaan, että en ole ladannut puhelimeeni Tinderiä. Itse en koe kumppanin hakemista mieluisaksi sovelluksella, jossa voit kertoa olevasi mitä tahansa. Olen liian skeptinen siihen puuhaan, en kuitenkaan uskoisi, että toinen on sitä mitä sanoo. Tuttavani oli puolestaan innoissaan ideasta, että voisimme yhdessä ladata minulle sovelluksen ja tehdä profiilini sinne. Sitkeästi vastasin ”ei”. Lopulta hän sanoi, että hän on hirveän kiinnostunut miten homma toimii Tinderissä, eikä itse voi ladata sovellusta, koska on naimisissa – mitä hänen miehensäkin siitä ajattelisi? Kerroin mielelläni auttavani kavereita monissa asioissa, mutta tähän en lähde, kysykööt joltakin muulta sinkkututtavalta. Olen kuulemma ainoa hänen sinkkukaverinsa, joten tässä asiassa hänen ainoa toivonsa. Nauroin, kiitin rehellisyydestä ja totesin itsekseni, että pohjimmiltaan hän ei halunnutkaan löytää minulle kumppania vaan tyydyttää oma uteliaisuutensa.

Skeptisyyteni vuoksi olen jo pitkään torpannut hyvän ystäväni sitkeät ehdotukset nettitreffi-palvelimiin profiilin luomisesta. Kuuma kesä villitsi hänetkin. Luulin hänen jo luopuneen ajatuksesta, mutta elokuun lämpimät pimeät illat herättivät ajatuksen hänessä uuteen lentoon. Hän kokeili uutta taktiikkaa ”Mieti miten ihana olisi istua ulkona lyhdyn valossa jonkun ihanan kanssa”. Tämä ihana, unelmienmies löytyisi hänen mukaansa ihan suit sait sukkelaan nettitreffien kautta. Skeptikko minussa näki juuri täydelliseltä vaikuttavan profiilin, unelmien tyypin, joka oli lapsirakas, mutta todellisuudessa tapaisin jotain aivan muuta. En innostunut ajatuksesta. Olipa pakko kysyä ystävältäni, montako ihanaa lämmintä iltaa hän oli nyt elokuussa viettänyt lyhdyn valossa halaillen miehensä kanssa. Onhan heidän yhteinen taipaleensa kestänyt jo parikymmentä vuotta. Eivät he kuulemma olleet ehtineet. Muljautin – kyllä, todella lapsellisesti – silmiäni ja huomautin, ettei skenaario siis ehkä toteudu vaikka vierellä olisi se kumppani. Lisäsin vielä, että hän voisi hoitaa romantiikan nälkäänsä omassa elämässään, ei minun.

Olen saanut myös ehdotuksia, että ystäväpariskunnat voisivat järjestää minulle ja heidän jollekin ystävälleen sokkotreffit heidän luokseen. Tämä ajatus miellyttää sikäli enemmän, että pääsisin oman ensimmäisen arvioni tekemään tyypistä livenä – ei jonkin palvelun julkisen profiilin kautta. Mutta olen näistäkin kieltäytynyt. Yksinkertaisesti ei niin hirveästi nappaa tällä hetkellä. Se juuri tuntuu olevan asia, mitä parisuhteessa elävien tuttavieni on niin vaikea käsittää. Erityisesti sellaisten, jotka ovat aikanaan löytäneet kerta laakista sen juuri oikean ja ovat vielä vuosikausien jälkeen yhdessä.

Kyllä, yhdenvanhemman taloutta pyörittäessä käy välillä mielessä, miten kiva olisi jakaa päivän tapahtumat jonkun aikuisen kanssa vaikka iltateetä juodessa. Arjessa on välillä tilanteita, joissa se toinen aikuinen, elämänkumppani, olisi kullan arvoinen. Joku, jonka kanssa voisi vuorotella lasten heittämiset ja hakemiset milloin minnekin. Olisihan se miellyttävää, että joku muu ripustaisi päivän viimeisen koneellisen pyykit narulle ja itse voisi jo mennä nukkumaan. Niin ja ah, se raha. Se raha riittäisi varmasti paremmin, jos laskuja maksamassa ja jääkaappia täyttämässä olisi kaksi kukkaroa.

Mutta… Poikani kirjoitti kerran lapun jääkaapin oveen. Siinä oli sydämiä ja luki ”ÄI-TI ON PO-MO!!” Hän halasi minua ja kertoi, että meidän perheessä on kaikkein paras ja ihanin pomo maailmassa. Minä olen se meillä joka vastaa päätöksistä ja arjesta. Itse asiassa koen sen hyvinkin elämää helpottavana tekijänä, ettei minun tarvitse neuvotella päätöksistäni kenenkään kanssa. Toki pidämme lasten kanssa perhepalavereita ja kysyn heidän mielipidettään monessa asiassa, mutta minä lopulta päätän. Minä räätälöin perheen aikataulut ja viime kädessä päätän viikonloppujen menot. Otan huomioon omat työni, lasten harrastukset ja kun aikaa jää, minun harrastukseni. Ei tarvitse huomioida toisen aikuisen iltamenoja tai mielenkiinnonkohteita. Kun lapset ovat menneet nukkumaan, minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä etten anna aikaa toiselle istuessani koneella töitä tehden. Jos sattuu käymään niin harvinaisesti, että istunkin illalla sohvalle katsomaan telkkaria, voin katsoa sieltä tasan mitä itse haluan. Olenko tullut liian mukavuudenhaluiseksi? Koen vapauttavana sen, ettei minun lasten nukkumaan menon jälkeen tarvitse enää jakaa huomiotani kenellekään. Vain itselleni.

Entä sitten läheisyys ja lämpö? Kysyi ystäväni. Kyllä niitä välillä kaipaa. Mutta kun alan kasata vaa’an kuppeihin asioita, huomaan keksiväni enemmän niitä miksi minun on hyvä näin, ilman kumppania kuin kumppanin kanssa. Monien tuttavieni on vaikea käsittää tätä. Itse asiassa he, jotka ymmärtävät, ovat itsekin sinkkuja, yhdenvanhemman taloutta pyörittäviä. On oikeasti vaikeaa selittää asiaa sellaiselle, joka ei ole sinkku-vanhemman elämää elänyt. Lapsuudenystäväni erosi, kun hänen tyttärensä oli kuusivuotias. Silloin itse olin juuri mennyt naimisiin ja kysyin aikooko hän päästää elämäänsä vielä uuden kumppanin. Hän sanoi silloin minulle, että hän ei halua eikä jaksa ”mitään välimallin suhteita”. Sellaisia, joissa ollaan, koska toinen on ihan kiva ja kaikki on periaatteessa ok ja koska kaikki olettaa, että ollaan yhdessä. Olin hänen kanssaan samaa mieltä, että pelkän tavan vuoksi yhdessä olo tai siksi, että niin kuuluu tehdä, on typerää. Lapsuudenystäväni tytär on ihan kohta täysikäinen. Ystäväni on kaikki nämä vuodet ollut ilman kumppania. Keskustelimme aiheesta taannoin ja kerroin olevani väsynyt siihen, että niin monet automaattisesti olettavat sinkulla olevan haku päällä. Hän tiesi heti, mistä puhuin. Hän sanoi, että aika ajoin hän on haaveillut parisuhteesta. Tulimme yksissä tuumin siihen, ettei meistä kumpikaan ole valmis sekoittamaan oman elämän tasapainoa niillä ”välimallin suhteilla”, vaikka tyyppi olisi kuinka mukava. Jos se ei vie jalkoja alta, niin parempi jo valmiiksi välttää turhat sydänsurut ja tulevat mielenpahoittamiset. Elämä heittelee tasaisin väliajoin murheita ja haasteista muutenkin eteen.

Monet tuttavistani ovat kuulleet minun sanovat, että sillä, jolla on lapsia, on aina enemmän pelissä kuin yksinasuvalla sinkulla. Me sinkku-vanhemmat emme tee valintoja vain itsellemme, meidän täytyy ajatella myös lapsiamme. Lapset. Iso painava syy siihen, miksi olen paljon, paljon harkitsevampi kuin nuorena. Lapset ovat syy siihen, miksi en heittäydy vain katsomaan tuleeko jostain säädöstä jotain vai ei. Okei, moni sinkkuvanhempi allekirjoittaa kenties tämänkin: treffailu-innostuksen ja säätöjen puute voi johtua siitäkin, että se vaatii aina erityisjärjestelyjä lasten hoidollisesti.

Ystävien naittamisyrityksiä olen pohtinut useammista näkökulmista. Eikö heillä itsellään riitä aika hengailla sinkkuystävän ja sinkkuystävän lapsien kanssa, pääsisi helpommalla, kun sinkkuystävälläkin olisi kumppani? Onko heidän oma elämänsä jo niin urautunutta, että jännitystä elämään pitää keksiä sinkkuystävälle säpinää järjestämällä? Ehkä heidän on vain vaikea tajuta, että joku voi olla ihan tyytyväinen näin? Ottaisivatko he itse kumppanikseen ”jonkun vaan” ettei tarvitse arkea pyörittää yksin? Minä kysyin kauan sitten viisitoista vuotiaan suurella ihmetyksellä, miksi tätini oli aina vain sinkku, vaikka hän oli jo yli 25-vuotias. Tätini vastauksen olen ymmärtänyt kunnolla vasta myöhemmin: ”Parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa.” Tätini odotti ja löysi sitten pari vuotta myöhemmin elämänsä miehen, he elävät nykyään mielenkiintoista arkea teinien kanssa.

Olen ihan tyytyväinen elämääni lasteni kanssa. Meillä on vilkas sosiaalinen elämä ja jaamme kiinnostukset pitkälti samoihin harrastuksiin. Hulluttelemme, rentoudumme ja elämme arkea tässä meidän onnellisessa perheessä. En ole ehdottomasti sitä mieltä ettei elämääni tule koskaan kuulumaan kumppania. Voi olla, että hän joka vie jalat altani kävelee vastaan jo huomenna. En aio etsimällä etsiä kumppania. Ainakaan tällä haavaa minulla ei riitä energiaa eikä kiinnostusta siihen puuhaan. Lähden ajatuksesta, että mikäli minulle on tarkoitettu joku sielunkumppani, joka saa myös kipinöintiä aikaan, hän kyllä tulee elämääni tavalla tai toisella.

Paula Närvä

kuva: rawpixel / Unsplash.com