Parisuhde on lapsen koti?

3.4.2019

Lapseni tulee joka päivä meidän kaksioomme. Ympärillä on lämpimät seinät, kodikkuutta, ruoka ajat ja lapsen elämästä huolehtiva äiti. Onko tämä kuitenkaan lapseni koti, jos parisuhde määrittää kodin? Lapseni ei totisesti elä kadulla, eikä kärsi ongelmista, joista kodittomat lapset kärsivät, kuten epävarmuudesta, epäluottamuksesta, asioiden arvaamattomuudesta, tai epävakaudesta ruoan saannin suhteen.

Voin vertailla tätä kahden hengen perhettä niihin perheisiin, joissa parisuhde ei toimi, tai niihin perheisiin, joissa taistellaan päihderiippuvuuden kanssa. Voin verrata omaa tilannettani, johonkin huonoon. Voin myös myöntää, että silloin kun perhe on tasapainoinen ja siellä on isä ja äiti sekä sisaruksia, lapset voivat saada jotain enemmän, kuin mitä oma lapseni saa.

Voin antaa vain täyden panoksen itsestäni. Elämä on kuitenkin sellaista, että se ei mene kuin stromssössä, ei ainakaan kaikilla. Ihmiset eroavat, tulevat suunnittelematta raskaaksi, ja vanhempia myös kuolee. Mikään ei takaa täydellisyyttä, emmekä voi aina valita. Tämä pätee niin rikkaille kuin köyhillekin.

Totta kai haluaisin antaa lapselleni perinteisen ydinperheen mallin kaikilla herkuilla, mutta en ole pystynyt siihen. Tilanne ei muutu vertailemalla muihin, joilla menee huonommin kuin minulla. Voin toki puolustella sillä, että lapseni ei tarvitse kuunnella parisuhderiitoja, -ei tarvitse, mutta ei lapseni saa myöskään niitä kokemuksia, joita perinteisessä perhemallissa parhaimmillaan saadaan. Näin se vain on.

Elämän epävarmuutta, tai hallitsemattomuutta ei ole helppo hyväksyä. Voin kuitenkin heittäytyä siihen luottamukseen, että kaikella on tarkoituksensa. Minä olen saanut juuri tämän lapsen ja lapseni on saanut juuri tämän äidin ja sillä on oma tarkoituksensa, niin uskon. Ehkä juuri minä voin antaa ne eväät lapselleni, jotka hän elämässään tarvitsee.

Lapseni sanoi eräänä päivänä, että äiti minulla on sinun kanssasi turvallinen olo, kun tiedän että sinä määräät ja minä tiedän mitä pitää tehdä. Se oli aikamoinen analyysi seitsemän vuotiaalta. Kodin luo mielestäni rakkaus, turvallisuus, se että on tunne, että voin olla tässä kodissa, sellainen kuin olen. Sitten tarvitaan vielä perustarpeiden täyttymistä sopivassa määrin.

Uskon, että pystyn antamaan lapselleni sellaiset eväät, että hänellä on mahdollisuus opiskella hyvään ammattiin ja kenties itse muodostaa aikuisena sellainen perhe, jota en itse ole hänelle pystynyt antamaan.

Omaa ystäväpiiriä katsoessa huomaan, että toiset yksinhuoltajien lapsista ovat pystyneet muodostamaan pysyviä kestäviä parisuhteita ja toiset taas eivät. Kaava tuntuu olevan samanlainen sellaisten perheiden lapsien suhteen, jotka ovat kasvaneet perinteisissä ydinperheissä.

Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että parisuhde on eri asia kuin vanhemman ja lapsen välinen suhde. Parisuhde ei automaattisesti tarkoita, että lapsi voi olla oma itsensä parisuhteen voimasta. Mikäli äidin ja lapsen välinen suhde/tai isän ja lapsen välinen kiintymyssuhde ei toimi, ei vanhempien välinen parisuhde välttämättä tilannetta korjaa. Tiedän perheitä, joissa vanhempien välinen suhde on hyvä, mutta esim. äidin ja lapsen välinen suhde on erittäin löyhä, suorastaan vihamielinen. Tiedän myös sellaisia esimerkkejä, joissa esim. äiti kokee, että lapsi on tullut hänen ja miehen väliin ja ryhtyy kilpailijaksi lapsensa kanssa. Tiedän myös sellaisia perheitä, joissa vanhempien ja lasten väliset kiintymyssuhteet ovat hyviä, samoin kuin vanhempien välinen parisuhdekin. Sairaat mallit sairastuttavat ja terveet tervehdyttävät, siitäkin huolimatta onko niitä tarjoilemassa yksi, vai kaksi vanhempaa.

teksti: Pia Valtonen

kuva: James Wheeler / Unsplash