Sinä keskiviikkona Jeesus tuli meille

12.11.2018

Sinä keskiviikkona Jeesus tuli meille. Uskoakseni. En epäile hetkeäkään, etteikö tulija ollut Jeesus. Epäilen, oliko keskiviikko. Päivät ja yöt, arki ja pyhä sekoittuivat toisiinsa ihmeellisessä sumussa. En muista, koska olisin nukkunut. Keskosvauva oli juuri kotiutunut sairaalasta. Sillä ei ollut hajuakaan, mitä nukkuminen on. Miten olisi voinutkaan: se oli viettänyt elämänsä sairaalaosastolla, jossa joku tökkii jatkuvasti johonkin, laitteet piippaavat ja hoitajat juoksevat vuorokaudenajasta huolimatta. Nytkö pitäisi erottaa yö päivästä? Ja keskosparka söi! Se oli liimautunut tissiin kuin kirjamuovi Aapisen kanteen. Imi itseään saman kokoiseksi kuin täysaikaisena syntyneet ihmiset.

Vatsassa kasvoi samalla jo uusi vauva. Raskaus (ja imetys. Ja unenpuute) aiheutti väsymyksen, joka tuntui siltä kuin rekka ajaisi ylitse. Pahoinvointi ylitti jopa väsymyksen aiheuttaman sumun. Söin kahden ruokalajin aterioita: mustaherukoita suoraan pensaasta ja pakastettua mustikkakeittoa. Muuta en voinut edes kuvitella. Oksensin upeaa kirkkaanpunaista nestettä valtavissa kaarissa.

Kotona oli myös taapero. Sekin oli alkanut heräillä öisin, sillä se oli siskonsa sairaalajakson ajan herännyt rintapumpun rytmiin. Taapero oli viettänyt keskosvauva-ajan öisin kylppärin sohvalla ja laulanut rintapumpun tahdissa itsekeksimiään lauluja. Taapero tykkäsi herätä kello neljä virkeänä uuteen aamuun.

Kotona oli myös esikoululainen ja tokaluokkalainen. Onneksi. Tiesin kellonajan siitä, että taksi haki pojat kouluihin ja toi heidät kotiin. Jos taksi ei tullut, oli varmaan lauantai. Tiesin viikonpäivän, koska esikoulun aamupiirissä se oli kerrottu. Välillä toivoin, että joku olisi esikoulun aamupiirissä kertonut myös, mikä on vuosiluku, ikäni, nimeni ja kuka olikaan presidentti.

Sinä keskiviikkona Jeesus siis tuli. Paistoi jauhelihat ja laittoi makaronilaatikon uuniin. Puki tytöille haalarit ja leipoi ainakin triljoona hiekkakakkua. Otti ruoan uunista, syötti taaperon, pesi pöydän (ja taaperon), vaihtoi vaipat, antoi vauvan tissille ja kysyi: Tavataanhan taas keskiviikkona?

En muista pelastajani nimeä (enhän edes muistanut aina omaani), tiedän vain, että sen täytyi olla Jumalan lahja. Ihme, joka lähetettiin kotiini jokaisena keskiviikkona (?). Liljendalin kunta oli kuullut raskaana olevasta neljän lapsen yksinhuoltajasta. Vanhainkodin henkilökunta leikki hetken enttententten ja päätyi siihen, että paras Jeesus elämäämme olisi itsekin suurperheenemäntänä ollut vanhustenhoitaja. Keskiviikko(?)aamuisin hän saapui kirkonkylältä vanhalla rämisevällä autolla (Hei, Jeesus ratsasti aasilla!) ja pelasti. Joskus otin vauvan tissille, istuin parisänkyyn ja maksoin laskut. Sekin oli pieni Thaimaanmatka: joku vei taaperon ulos ja laittoi ruokaa, syötti ja pesi taaperon. Joskus vein isomman lapsen puheterapiaan tai lääkärille. Aika usein keskityin oksentamaan. Sekin oli mukavaa, kun sai tähdätä suoraan pönttöön ilman, että oli sylissä joku, jonka yli kaari piti saada.

Jaksoin pyykätä-imettää-tiskata-siivota-kylvettää-kuljettaa-lukea-leikkiä. (ja oksentaa ihan jäätävän määrän) sen ajatuksen voimalla, että jonain päivänä olisi taas keskiviikko. Tietäisin sen siitä, että Datsun rämisee pihaportille.

Essi Rantapää,
luokanopettaja, pappi ja suurperheen emäntä

kuva: Elizabeth Lies / Unsplash.com