Sinä keväänä

8.10.2018

Sinä keväänä, kun lähdin yhteisestä kodistamme lasteni kanssa, paistoi aurinko. Sisimpääni sen säteet eivät ulottuneet, sillä pelkäsin enemmän kuin koskaan elämässäni.

Muutimme omakotitalosta pieneen kerrostalokaksioon, sen jälkeen pieneen rivitalokolmioon. Muuttomme olivat väistämättömiä ja niihin liittyi paljon dramatiikkaa. Meille jäi vain sängyt, vaatteet, vähän astioita ja muutama muistoesine. Se oli äärimmäistä konmaritusta, mutta en haikaillut materian perään. Tavarat vain muistuttivat minua niistä kymmenestä vuodesta, joille halusin kääntää selkäni lopullisesti.

Sinä keväänä, kun minusta tuli yksinhuoltaja, 6-vuotias esikoiseni ja 5-vuotiaat kaksoseni sairastuivat toinen toisensa perään vesirokkoon. Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran, mitä edessäni tulisi olemaan. Vastuu, johon olin jo lasten syntyessä havahtunut, muuttui entistä todellisemmaksi.

Sain kovaan arkeeni mahdollisimman pehmeän laskun. Työskentelin sairaanhoitajana ja tein kolmivuorotyötä. Työkaverini ja heidän ystävänsä lahjoittivat minulle kaiken, mitä pieneen kotiini tarvitsin. Esimieheni suunnitteli minulle kevyemmät työvuorot. Ihmiset rakastivat ja tukivat.

Sinä keväänä, kun minusta tuli yksinhuoltaja, mieheni ajoi meidät uhkailuillaan turvakotiin. Sekään ei riittänyt, vaan lopulta kaikki tutun elämän rakenteet murtuivat. Muutimme toiselle paikkakunnalle, jonne lasten kanssa piilouduimme. Olin koditon ja lähimpieni tuen tavoittamattomissa. Minulle vieraat ihmiset ympäröivät meidät – ja taas kerran, auttoivat, rakastivat ja tukivat.

Turvakodin sosiaalityöntekijä lähetti kirjeen Oulun seurakunnalle. Seurakunnalta sain apua uuden ruokapöydän ja tuolien hankkimiseen. Kun elämääni vuosia myöhemmin tuli iso muutos, en olisi millään hennonut luopua siitä pöydästä. Sen ympärille me turvattomat silloin keräännyimme syömään. Se ruokapöytä edusti minulle yhteyttä ja rakkautta.

Sinä keväänä elämässäni käännettiin uusi lehti. Entisen ja tulevan rajapinnalla en vielä tiennyt, miten selviäisin kaikesta siitä vastuusta, joka minulle uskottiin. Minulla ei ollut sovittuja vuoroviikkoja, isovanhempia tai tukiperhettä. Minulla oli kuitenkin taivaallinen Isä, jolle huoleni kerroin. Hän auttoi aina ja kutsui lähelleni ihmisiä, joista tuli minulle tärkeitä ystäviä.

Nyt tiedän jo paljon paremmin. Yhdeksän vaihderikkaan yksinhuoltajavuoden jälkeen solmin uuden avioliiton. Lapseni ovat täysi-ikäisiä, nuoria ihmisiä, jotka asuvat omissa kodeissaan. Kasvatin lapseni parhaani mukaan, mutta ennen kaikkea kasvoin itse heidän rinnallaan.

Muistan aina sen kevään, kun lähdin.

Minna Rissanen
Äiti, vaimo, kouluttaja ja evankelista

kuva: Daiga Ellaby / Unsplash.com