Tartu hetkeen

4.12.2018

Tämän elämänohjeen ja viisauden on kuullut varmasti jokainen, niin myös minäkin. Elämme vain kerran, joten Tartu hetkeen. Kuulostaa niin helpolta, toteutuspuoli hieman ontuu. Monen elämä valitettavasti on usein todella kiireistä, arkista puurtamista: herää, syö, työskentele, syö, nuku, syö, herää… Jossakin välissä pitäisi ehtiä liikuntaakin harrastaa. Tähän yhtälöön kun lisätään lapsi/lapsia, yhtälö monimutkaistuu. Asiaa helpottaa kummasti, jos perheessä on kaksi vanhempaa jakamassa kodin ja vastuun mutta kun onkin vain yksi vanhempi, yhtälö tuntuu joskus mahdottomalta. Vaikka olenkin aina ollut hyvä matikassa, tuntuu että tätä yhtälöä en saa ratkaistua.

Päiväni ovat yleensä hyvin työntäyteisiä: huolehdin lapsesta, vien hoitoon/haen hoidosta, käyn töissä/koulussa, hoidan miljoonia asioita, käyn kaupassa, valmistan ruuat, siivoan, pesen pyykkiä, teen mahdolliset koulutehtävät, luen tentteihin. Lista jatkuu joskus loputtomiin. Kuuluuko elämän olla pelkkää suorittamista? Tartu hetkeen, elä hetkessä, nauti elämästä. Näitä ohjeita olen koittanut takoa päähäni monen monta vuotta. Miksi en osaa hieman ”hellittää”, ottaa rennommin, luottaa että kaikki kyllä järjestyy? Sen sijaan stressaan asioista, jotka ovat vielä valovuosien päässä (kuten lapsen tuleva teini-ikä) ja suoritan päiviä kuin tehtävälistaa check, check, check. Selkeät rutiinit ja aikataulut helpottavat elämää kyllä kummasti, sitä vain suorittaa asioita niin kuin kuuluu mutta usein mieleen hiipii, että tämmöistäkö tämän kuuluu olla? En haluaisi olla aina se kireä nipottava mutsi. Jonkun täytyy muuttua.

Eräs arkinen ilta kotona ollessa, oli lapsen iltapuuhat menossa. Lelujen siivous tuntui niin kamalan hankalalta (jälleen kerran) ja omat hermot olivat kireällä jo valmiiksi useiden tekemättömien asioiden takia. Lapseni varmasti aisti minusta sen kireyden ja oikein tuntui vielä lisää härnäävän minua. Minä sitten väsyneenä tiuskaisin lelujen siivoamisesta liiankin kovaäänisesti. Huomasin samantien että nyt sanoin turhan kovasti ja lapseni näytti niin surulliselta. Voi pee että olen surkea äiti, ajattelin jälleen kerran. Pyysin lapselta anteeksi itku silmässä mutta hän juoksi omaan huoneeseen ja tuli sieltä hetken päästä erään vanhan valokuvan kanssa. Kuvan nainen, nuori ja huoleton, hymyili sellaista aitoa viatonta hymyä, tietämättömänä kaikista tulevista murheista. Hämärästi tunnistin tuon naisen. Seuraava kysymys tuli herättämään minut. ”Äiti, miksi et hymyile enää tällä tavalla?” kysyi lapseni vakavan näköisenä. PAM, sanat syöksyivät kuin laukaus suoraan sydämeen.

Mietin tätä iltaa vielä lähes päivittäin, vaikka siitä on kulunut jo aikaa. Opinko tästä illasta mitään? Kyllä. Olen opetellut olemaan armollisempi itselleni, laskemaan hieman aitaa ja joskus menemään jopa sen ali. Ei ole niin vakavaa, vaikka kotona ei aina olisi niin siistiä, ei ole vaarallista jos välillä syömme kaupan pakastealtaan kalapuikkoja tai pinaattikeittoa. Ei ole väliä, vaikka jonain päivänä oma tukka harottaa suuntaan jos toiseen tai lapsen kengät näyttävät siltä, että olisivat uineet mutalammikossa. Tärkeintä on lämmin ja rakastava äiti ja koti.

Olen siis opetellut tarttumaan siihen kuuluisaan hetkeen. Nämä hetket ovat pieniä ja arkisia mutta sitäkin tärkeämpiä. Yksi yö lapseni tuli herättämään minut kertoen, että hänellä on pissahätä. Siinä vessasta tultaessa unen pöpperössä yritin jouduttaa tilannetta, että pääsen takaisin peiton alle mutta lapseni huomasi olohuoneen ikkunasta tuikkivat tähdet yötaivaalla ja jäi ihastelemaan niitä. Hetken ajan mielessäni kävi sanoa, että nyt pois ja takaisin nukkumaan mutta sitten hiivinkin lapsen viereen, nappasin kainaloon ja katsoimme muutaman minuutin täyden hiljaisuuden vallitessa tähtiä yötaivaalla. Hetki oli taianomainen. Siinä hetkessä olin täysin läsnä. En miettinyt tulevaa päivää enkä tehtäviä, oli vain minä ja lapseni sekä syksyinen tähtitaivas.

Elämä on lyhyt ja arvaamaton, seuraavasta päivästä ei ole kenelläkään takuuta. Juuri sen takia olisi niin tärkeä tarttua niihin pieniin hetkiin, tilanteisiin ja hymyihin. Ottaa lapsi kainaloon sohvalla ja suukottaa, huomata puussa kiipeilevä orava, joka kantaa suussaan tammenterhoa. Pysähtyä raollaan olevan oven taakse katsomaan ja ihastelemaan lapsen leikkiä. Koska sitä tämä elämä on, pieniä suuria hetkiä.

– Yksi huoltaja vaan

(kuva: Annie Spratt / Unsplash.com)