“Teit meistä kauriin” (Jelppijätös)

2.10.2018

Photo by Katerina Radvanska on Unsplash

Perheistä puhutaan usein talouksina. Näen ainakin kolmenlaisia talouksia:

Vauvaelämä on luonteeltaan vaihtotaloutta.
Vauvalle vaihdetaan vaippaa, vaatteita, puhdasta tuttia. Syliä, rattaita, turvaistuinta. Tissiä vaihdetaan liivistä pieneen suuhun ja taas takaisin, mikä puolestaan vaihtaa parhaimmillaan valveen uneksi, tosin ei välttämättä äidille. Hieman isommalle vauvalle vaihdetaan puruleluksi päätynyt kuolantahraama oma työkännykkä äkkiä ja pikaisesti vanhaksi ja käytöstä poistetuksi malliksi, mutta tämä operaatio usein vaihtaa vallinneen rauhan kännykän sointiakin tiukemmaksi kutsuhuudoksi. Loppujen lopuksi vauvavaihe vaihtuu seuraavaan talousnäkymään:

Kiertotalouteen.
Leikki-ikäinen lapsi oppii kiertämään. Hän oppii kiertämään television volyymisäätimet tosi nopeasti tosi kovalle. T-O-S-I kovalle. Hellannapitkin joo, mutta kun niiden edessä on joku typerä estolaite.

Hän oppii myös kiertämään nappulalla pelilautaa myötäpäivään ja samalla vaivalla myös pelin sääntöjä.

Isovanhemmat hän oppii kiertämään pikkusormensa ympärille ja oman tukkansa sähköhammasharjaan. Siitä tulee kova meteli.
Puettaessa hän onnistuu kiertämään vanhempiensa älyttömän nopeat käsivarret vielä nopeammin niin, ettei kurahousut todellakaan päädy ylle. Ja lopulta hän kiertää kaiken oppimansa kohti murrosikää, jolloin alkaa

kvartaalitalous, (joskin 3 kuukautta on ikuisuuden mittainen aika). Tänä aikana leikki-ikäisestä puhekoneesta muodostuu vaikenemisen ruumiillistuma. Murrosikäinen keskittyy viestinnässä nimenomaan taloudellisuuteen. On turha kuluttaa energiaa esimerkiksi sanomalla: ’Ok’, koska sen voi typistää puoleen; pelkkä ’k’ riittää. Ja miksi kukaan tuhlaisi aikaa vastaamalla (mihin tahansa) kysymykseen ”En minä tiedä” kun sen voi ilmaista emt. MIKSI?

Murrosikä tarkoittaakin hyvin pitkälti viestintää. Tarkemmin määriteltynä viestinnän kriisiä. Keskustelu murrosikäisen ja vanhemman välillä muistuttaa enimmäkseen väärin kuultuja laulunsanoja.

Esimerkiksi vanhemman lause: “Syömään!” muuntuu teinin vastaanottimessa väärinkuulluksi ”lyömään” – sillä onhan lähes väkivaltaa ja henkistä lyömistä pakottaa ihminen viettämään hupenevasta nuoruudestaan leijonanosa jossain niin naurettavassa paikassa kuin omassa keittiössä makaronilaatikon äärellä. Kun yhtä hyvin voisi olla mäkkärissä. Oikeiden ja normaalien ihmisten kanssa, joiksi ei perheenjäseniä lasketa.

Viestinnän keskiössä ei ole peräkkäin lausutut kirjaimet, vaan niiden väliin mahdutettu äärimmäinen sukupolvien kuilu, jonne ei ole tarkoituskaan rakentaa minkäänlaista riippusiltaa, sitä ei kestäisi vahvinkaan kvartaalitalous. Sen kuilun kuuluu olla, kunnes seuraava talous, se oma ja itsenäinen alkaa. Silloin kuilu muuttuukin millinohueksi halkeamaksi vain, jota tuskin edes muistaa.

Ja silti: juuri sinä teit meistä kauriin,
sen pomppivan, vilkkaan, paikoillaanpysymättömän ja hieman säikyn lapsi-vanhempisuhteen, jota ilman elämä ei olisi kaunista ollenkaan.

Kiittäen, 
äiti, mummu, diakoni, kolmannen kerroksen asukas, pölymiljonääri ja hohtava mamma.