Uusia alkuja

29.10.2018

Elämäni ei ole mennyt aivan kuin sen olin ajatellut menevän. Olin itse kasvanut suurperheessä ja olin ajatellut, että haluan itsekin useamman lapsen. Minulla oli koulutus, mahtava työpaikka, ihanat työkaverit, jatko-opiskelusuunnitelmat valmiina, oli ihana koti, rakkaita ystäviä, ihana mies, oli haaveita ja unelmia ja lopulta kaiken kruunasi lapseni syntymä. Kuulostaa täydelliseltä, eikö vaan? Mutta kuten elämässä yleensä, harvoin asiat menevät niin kuin suunnitellaan. Ilo lapsen syntymästä vaihtui suruun. Mieheni sairastui ja teki itsemurhan. Yhtäkkiä olinkin leski, pienen vauvan yksinhuoltaja ja koditon, kaikki unelmat ja haaveet romukopassa. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Täytyi aloittaa alusta.

Vuodet ovat vierineet, tästä kaikesta on kulunut aikaa kohta 6 vuotta. Niihin vuosiin on mahtunut paljon vastoinkäymisiä, itkuja, surua, kiukkua, epätoivon hetkiä ja turhautumista. Mutta on niihin mahtunut myös paljon pieniä ilon hetkiä, naurua, onnistumisia ja rakkautta. En haaveile enää suurperheestä, minulle riittää yksi, mutta sitäkin rakkaampi lapseni. On ollut mahtavaa saada seurata hänen kasvuaan ja kehitystään, tämäkään ei aina omien sairastelujen aikana tuntunut itsestään selvyydeltä. Oli välillä vaikea iloita ensimmäisistä sanoista tai ensiaskeleista, kun oma masentunut mieli näki vain loputtomiin synkkyyttä. Kuitenkin lapsestani on kasvanut rohkea ja empaattinen haaveilija, oikea taiteilijasielu.

Olen tässä vuosien aikana huomannut miten vaikeaa on antaa itselleen arvoa ja kehuja, miten hienon lapsen olenkaan pystynyt tässä kaiken keskellä kasvattamaan. Miten hyvin olenkaan pärjännyt, vaikka välillä kaikki ympärillä murenee palasiksi. Ei ole helppoa elää nyky-yhteiskunnassa, opiskelussa ja työelämässä on kovat vaatimukset eikä paineet helpota lapsenkasvatuksen suhteenkaan. Joka päivä teen valintoja miettien onko tämä oikea ratkaisu. Usein unelmoin, että lapsellani olisi toinenkin vanhempi, jonka kanssa jakaa vastuun ja huolet. Yksinhuoltajana oleminen on raskasta. Vastuu aivan kaikesta on minulla. Se taakka tuntuu hartioilla joskus hyvin raskaana. Miljoona pientä asiaa päässä huutavat yhtä aikaa: muista eväät retkelle, muista vanhempainilta, uudet kumpparit, varaa lääkäriaika ja tietenkin lapsen juttujen päälle vielä omat asiat. Jääkaapin ovi on täyttynyt muistilapuista. Olen vuosien saatossa kokenut niin monia synkkiä epätoivon ja luovuttamisen hetkiä, tehnyt vain mieli heittää hanskat tiskiin ja ottaa loparit, lakata olemasta edes hetkeksi. Jotta saisi edes hetken olla rauhassa kaikilta vaatimuksilta. Mutta jotenkin aina sieltä synkkyydestä on noustu, aloitettu uudestaan. Ehkä se on juuri sitä kuuluisaa suomalaista sisua.

Aiemman elämän minä ja haaveet tuntuvat nyt kaukaisilta, nykyään haaveet ovat arkisempia. Esimerkiksi se kuuluisa Oma aika. Sitä tarvitsee jokainen ihminen. On ihanaa päästä yksin kaupoille, lenkille tai vaikka leffaan. Se piristää kummasti mielialaa ja parantaa arjessa jaksamista. Mutta oman ajan järjestäminen yksinhuoltajalle ei olekaan aivan helppoa ja mutkatonta. Kaikilla ei ole isoa tukiverkkoa ympärillään, jotka voivat auttaa. Isovanhemmat voivat asua toisella paikkakunnalla tai voivat olla vielä työelämässä. Kaikilla isovanhemmat eivät ole elämässä mukana, syystä tai toisesta. Sisaruksilla ja ystävillä on omat perheensä ja kiireensä, työt ja opiskelut. Itsellä usein tulee se ajatus, ettei kehtaa vaivata muita kysymällä lapsenhoitoapua, pitäähän minun nyt oman lapseni kanssa jaksaa ja pärjätä, piste. Onkin erittäin hienoa, että on tullut tällainen asia kuin LapsiArkki. Sinne voi turvallisin mielin viedä lapsen, tietää että hänellä on siellä kavereita ja turvalliset aikuiset, on puuhaa ja iltapala. Itse olen lähes aina mennyt lenkille sillä aikaa. Pitkä lenkki piristää omaa mieltä valtavasti ja arjen haasteisiin jaksaa taas hieman paremmin tarttua kiinni.

Jälleen kerran olen aloittamassa alusta. Koulu on tullut päätökseen ja on uusi ammatti opiskeltuna, edessä muutto uuteen kaupunkiin ja asuntoon. Sisällä kytee varovainen toivo tulevasta, että joku työllistäisi tämän sitkeän ja pirun sisukkaan yksinhuoltajan.

– Yksi huoltaja

kuva: Ben White / Unsplash