Valinnan vaikeudesta

6.11.2018

kuva: Josh Applegate / Unsplash.com

Kun ihmisestä tulee lapsen vanhempi, elämänvalintoihin tulee uusi sävy.

Tai ainakin pitäisi tulla.

Valintojaan ei voi enää tehdä sillä perusteella, mikä itsestä on kivaa tai mielekästä. Ei edes sillä perusteella, mikä olisi periaatteellisesti oikein, moraalista tai eettistä. Valintoja alkaa määrittää se, mikä on lapselle oikein. Tai miten pitäisi tehdä. Tai mikä on se päätös, johon vain kykenee, vaikka tietää, ettei se ole paras mahdollinen kenellekään.

Virheensietokyky kasvaa kohisten, koska ei ole muuta mahdollisuutta. Vääriä valintoja tulee, eikä niitä voi jäädä vatvomaan. Kaikkia virheitään ei edes huomaa ennen kuin on myöhäistä. Sitten paikataan, jos on paikattavaa. Ja sitten vaan koppi seuraavasta tilanteesta ja uusia valintoja tekemään.

Ja niitä valintoja saa todella tehdä koko ajan: Mitä saa syödä ja mitä ei? Kertikset vai kestovaipat? Kotihoito vai päiväkoti? Harrastuksia vai ei ja kuinka paljon? Pitääkö tähän puuttua? Mitkä rajat, mitkä säännöt, mitkä tavat sopivat meille? Telkkaria, pelejä, käytöstapoja, kotitöitä… Mihin lapsi käyttää aikansa ja mihin minä käytän aikani? Miten olisimme hyviä ja onnellisia?

Jatkuvia valintoja, joita puolustaa itselleen ja muille. Toivottavasti myös ymmärrystä muiden toisenlaisista valinnoista.

Erityisen vaikeiden valintojen kanssa olen itse joutunut painimaan erotessani lapseni isästä. Onko ero oikea päätös? Miten lapsi sopeutuu? Miten arki ja elämä, tapaamiset, yhteys? Mikä on lapselle oikein? Entä meille vanhemmille? Kun toinen vanhemmista ei yllättäen kykenekään kantamaan vastuutaan, kuinka paljon minun on häntä vanhemmuudessa tuettava, jotta lapseni yhteys toiseen, läheiseen ja rakkaaseen vanhempaan säilyy? Kuinka vihainen saan olla, saanko purkaa sen exään? Kuinka paljon minun pitää häntä kannatella? Onko lapselle parempi nähdä isäänsä usein, mutta erittäin epäsäännöllisesti, vai harvoin mutta säännöllisesti? Jaksanko minä sellaista aikataulujen sovitusrumbaa?

Harrastuksia vai ei, kuinka paljon ja kenelle? Voiko lapsen ottaa treeneihin ja kokouksiin mukaan, kun hoitajaa ei vain ole? Mitkä rajat, mitkä säännöt, mitkä tavat sopivat meille? Miten ehdin kaiken, miten jaksan kaiken, mistä voin joustaa? Telkkaria, pelejä, käytöstapoja, kotitöitä – vaadinko lapselta liikaa vai liian vähän? Annanko hänelle oikeita eväitä elämään vai tuhoanko kaiken? Vihaako hän minua aikuisena?

Mihin lapsi käyttää aikansa ja mihin minä käytän aikani? Olemmeko onnellisia ja hyviä, omaan elämäämme sopivia?

Muilla ihmisillähän on aina mielipiteitään näistä. Suosituksia, ehdotuksia, saarnojakin olen kuullut. Ja minä vannon, teen parhaani sillä osaamisella ja ymmärryksellä, joka minulla on elämästä, yhteiskunnasta, itsestäni ja lapsestani. Kuten toivottavasti me kaikki, joilla on joku vastuullaan. Joskus parhaansa tekeminen tarkoittaa kipeitä päätöksiä. Joskus se mitä jaksaa ja pystyy, ei vastaa sitä mitä haluaisi. Joskus tulee tehtyä virheitä, isoja ja pieniä. Mutta myös onnistumisia, iloja, hyviä hetkiä ja kehitystä, joka palkitsee. Toiveena vain, että koko perheellä on hyvä olla. Ja että kokonaiskuva ajanjaksosta “lapsuus” jäisi jälkikasvun mieliin positiivisessa valossa.

Nelli Virtanen

kuva: Josh Applegate / Unsplash.com

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *