V*ttu mitä p*skaa! – Vai onko?

15.10.2018

lapsiarkki-blogi-annie-spratt-unsplash

Nukkumaanmenoaika. Nämä on viime aikoina ollut haastavia. Tänään alku lähtee hyvin käyntiin ja hetken jo ehdin ajatella että, nyt menee hyvin koska pidin malttini, kun lapseni uhmasi. Ajattelin, että saan olla levollisin mielin omalla ajallani, kun pysyn rauhallisena. Tunsin oloni hyväksi äidiksi. Mutta sitten tapahtui jotain. Uhma jatkuu, alan liikaa odottamaan sitä omaa aikaa, odotukseni ei täyty, ärähdän. NYT PÄÄ TYYNYYN JA LOPPUU TOMMONEN SEKOILU! Milloin tämä vaihe menee ohi? Meneekö ollenkaan? Pelkään että, hänestä tulee vielä narkomaani, kun on tommonen, ei mitään itsehillintää ja tuo pelko vain lisää tuskaisuuttani. Vai asetanko liian korkeita odotuksia minun kolme ja puolivuotiaalleni?

Tämä on suoraan sanottuna kamalaa, painajaismaista. Tai oikeastaan nämä tunteet on kamalia mitä tämä aiheuttaa, ei niinkään itse tilanne. Näissä hetkissä toivoisi, että olisi joku kenen kanssa vaihdella osia, jos omat tunteet alkaa liikaa kuumeta. Silloin voisi itse mennä vähäksi aikaa jäähylle keräämään itseään. Muuten olen yli odotusten nauttinut siitä että, olen lapseni kanssa kaksin. Välillä mietin että, pitäisikö tilata tänne joku hoitaja kenelle ulkoistaa koko nukkumaanmenohetki ja itse mennä vaikka ulos itkemään sitä kuinka huono vanhempi olen, kun en saa lastani aisoihin.

Hetkittäin tulee ajatus, että on epäreilua, että miksi juuri minä olen saanut tuommoisen lapsen ja tunnen itseni joksikin uhriksi. Tuommoisen villin mikä huutaa, koittaa lyödä, huitoo ja ties mitä, kun pitäisi käydä nukkumaan. Miksi minä, joka olen itsekin niin hermoheikko, että en itsekään pysy läheskään aina rauhallisena noissa tilanteissa ja kaiken maailman ajatukset valtaa mieleni. “Pysy itse rauhallisena niin hyvin menee…” Joo-o mutta miten? Tässä tunteessa? Onkohan noiden lasten oppaiden kirjottaja robotti tai onkohan niille tehty lobotomia, mikäli kirjoittajilla on omia lapsia. Vai olenko minä vain yksinkertaisesti niin kyvytön tähän hommaan, että vituiksi menee. Vai asetanko itse itselleni liian korkeita odotuksia, kuuluuko tällainenkin vanhemmuuteen? Pysyn rauhallisena tiettyyn pisteeseen asti. Välillä pysyn rauhallisena koko prosessin ajan, välillä en. Silloin kun en pysy, on oma aikani illasta pilalla, kun olen syyllisyyden tuskissani omasta käytöksestäni ja tekisi mieli vaipua johonkin maanrakoon. Tänään en pysynyt rauhallisena.

Lapseni jatkaa riehumistaan ja tunti jo mennyt. Purskahdan itsekin epätoivoisena itkemään, mikä kyllä rauhoittaa minua. Otan lapseni syliin ja kannan häntä pitkin asuntoa ja hoen hänelle että, ei ole mitään hätää. En tiedä puhunko itselleni vai hänelle. Laitan hänet sänkyyn ja luulen jo että, hän nukahtaa. Mutta ei, hän havahtuu, kun on kakkahätä. Kakalle siis. Sitten on pissahätä, jano, nälkä. Saakoon vettä, ruokaa ei tipu. Sitten pitäisi päästä lääkäriin, kun on kuulemma kipeä. Sitten pitäisi saada kavereita ja piirrettyjä katsomaan olohuoneeseen. Sitten tulee uudestaan pissahätä, kun annoin liian paljon hänen juoda vettä. Huono äiti kompleksi kasvaa, kun en osaa olla vain hiljaa ja olla huomioimatta. Neuvottelujen ja muutaman ärähdyksen jälkeen päästän hänet omaan sänkyyni nukkumaan, niin kuin lähes joka ilta. Kaverin sanat: “ei hän sitten enää viisitoistavuotiaana tule” saa oloni helpottumaan ja jotenkin edes nauttimaan tästä iästä, tässä hetkessä. Tunnen oloni tosi epätoivoiseksi, itkettää. Tiedän jo, miten ilta on piloilla, kun tuli huudettua ikävästi ja mikä syyllisyyspallo on odottamassa minua, kun siirryn hänen vierestä olohuoneeseen omaa aikaa viettämään. En ehkä haluakkaan siirtyä tästä enää pois. Alkaa olemaan jo ihan sama nukahtaako hän enää vai ei. Pitäisikö itsekin vaan jäädä tähän? Lapseni pitää kädestä kiinni, tuijottaa tyhjyyteen, tiedän että, tuo on merkki siitä että, kohta hän nukkuu. Silmät vaipuu kiinni. Se oli siinä. Valmis. Tervetuloa oma aika. Mutta minä olen kyllä imetty tyhjiin. Onneksi tuolla olkkarissa ei odotan ketään.

Siirryn kuitenkin olohuoneeseen ja jään miettimään mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin ja miten voisin huomenna toimia paremmin. Pohtiikohan muutkin tämmöisiä? Miksen voisi vaan jättää tilannetta siihen ja olla kuin ei olisikaan. Soitan yksinhuoltaja-ystävälle, saan häneltä lohtua ja ymmärrystä. Mikä ei kuitenkaan poista syyllisyyttäni. Itkettää, tunteet tasaantuvat. Mietin miten paljon rakastan lastani, ja miten ylpeä hänestä olen että, hän on juuri tuollainen kun on. Nyt tekisi vain mieli mennä hänen viereen makaamaan ja vain tuijottaa häntä ja puhua hänelle kaikki se hyvä. Onneksi pyysin sentään anteeksi häneltä vielä, kun hän oli hereillä ja ehdin sanomaan hänelle että, äiti rakastaa sinua juuri tuollaisena kuin on ja ei ikinä hylkäisi. Miksi minä niin helposti mietin vain niitä huonoja hetkiä ja unohdan ne hyvät? En kuitenkaan mene hänen viereen, nautin vaikka väkisin tästä omasta hetkestä. Välillä käyn kyllä vilkaisemassa häntä.

Nyt alkaakin jo kaduttaa, että olen edes ajatellut lapsestani niin, ja kaikki ne ajatukset sen tilanteen, sen vihan tunteen aikana alkaa jo tuntua todella kaukaisilta. Huomenna on päivä uusi, huomenna haluaisin olla parempi. Huomenna haluaisin olla rauhallisempi ja kärsivällisempi. Miten oppisin sietämään vihaani, näitä tunteita? Sillä se on se ongelma, ei vilkas lapseni, hän on hän. Ihana hän.
Ihana hiljaisuus, tuijotan vain tyhjyyteen kuin joku zombie. Tunnen miten oloni käy koko ajan levollisemmaksi ja mieleni tyyntyy. Mietin lastani, mietin itseäni ja tajuan, että juuri minä olen se oikea äiti lapselleni ja kuinka onnekas hän on, että juuri minä olen hänen äiti. Kuinka onnekas minä olen, sillä kukaan tai mikään muu ei minua kasvata niin kuin hän.

Yks yh-mutsi vaan

kuva: Annie Spratt / Unsplash.com