Yksinhuoltajan haaveet maksavat enemmän

19.3.2019

Kun lapsituet aikoinaan päätettiin säilyttää perheillä, joiden vuositulot olivat 100 000 vuodessa, sappeni kiehui. Päätöstä perusteltiin jokaisen lapsen oikeudella. Minulla on pieni kaksio ja isovanhempieni peruja oleva, sukulaisilta perinnössä lunastettu vanha mummola. Maksoimme perintöveroa kipeäksi asti. Vakityössä tienaan 30 000 vuodessa ja olen yksinhuoltaja. Elämä pyyhkisi taloudellisesti mukavasti, jos en omistaisi mitään. Sossun tuillakin, pyörittäisin talouttani ruhtinaallisemmin kuin nyt. Koska omistan kaksion ja kesämökin, elän joka kuussa pienemmillä rahoilla kuin yksin asuvat sosiaalitoimen asiakkaat. Kesälomarahat ovat helpotus, kun niillä saa viimeistään kasautuneet laskut ajan tasalle. Omistan selvästikin enemmän maallista mammonaa kuin yksinhuoltajalle on tässä yhteiskunnassa sallittu.

Mietin politikkojen lausetta siitä, että lapsilisät ovat kaikkien lasten oikeus. Minua on aikoinaan opetettu, että lapsilisillä kuuluu hankkia mm. lapsille vaatteita, tai niillä kuuluu maksaa harrastuksia. Minä maksan niillä ruokalaskuja. Lapsilisien ja elatustukien turvin meidän perhe pysyy leivässä. Kun kesälomarahoista päätettiin leikata, tilanne tuntui katastrofilta. Se, että yksinhuoltajien päivähoitomaksut huokenivat, sai huokaisemaan helpotuksesta.

Ennen omaisuutta ja lasta, elin tilanteessa, jossa pystyin matkustelemaan ja ostamaan sitä ruokaa, mitä mieli teki. Nyt elämän sisältöä tulee siitä haasteesta, miten saan ruokatalouteni pyörimään ja autoni kulkemaan 200-300 eurolla kuukaudessa. Kun systeemi on erittäin hyvä, ja joka kohta tarkkaan mietitty, se jopa onnistuu.

Minulla on omaisuutta, mutta ei rahaa. Joku voisi sanoa, että myy kaikki ja lopeta köyhyydessä eläminen. Evakkojen jälkeläisenä mummolassani konkretisoituu juureni, joita pidemmälle en pääse. Mummolassa, kesämökilläni on lapsuusmuistoni, sielunmaisemani. Ajatellessani koko paikkaa, kuulen Päijänteen loiskivan rantakivillä ja haavan havisemassa loppukesän tuulesta. Siellä kiven päällä niemen nokassa on minun ”kirkkoni”, pyhä paikka. Paikka, jossa olen ollut rakastettu, lapsi ja täysin vapaa. Siellä saan yhteyden menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaan. Mieluimmin kärsin nälästä, kun luovun tästä paikasta. Haaveilen, että voisin tienata tämän paikan avulla joskus leipäni. Haaveilla on hintansa, eikä se hinta ole juurikaan halpa kohteessa, jota täytyy remontoidakin, tietysti itse.

Minua alkaa hikoiluttaa kun vanhemmat whats apissa pohtivat, paljonko lapsen opettajalle kerätään joululahjarahaa. Meillä vanhempien ehdotus oli 20 euroa perheeltä. Minä vihelsin pelin poikki. Me saatamme elää sillä rahalla koko viikon. En ole valmis näkemään nälkää siksi, että opettaja saisi loisteliaamman joululahjan. Ajatushan on tärkein.

Puhuessamme rahan tuomista mahdollisuuksista minun ja lapseni luokan vanhempien välissä on mielettömän syvä kuilu. Minulle yksinkertaisesti on mahdotonta laittaa rahaa mihinkään muuhun kuin bensaan ja ruokaan. Jokainen euro on suunnitelmallisesti kiinni sidottu pakolliseen pärjäämiseen. Kaikki mikä ikinä pystytään, tehdään itse. Teen kuukauden ruoat annoksina pakkaseen. Lasken annospussien määrät ja huokaisen helpotuksesta kun niitä on kuukauden päivien mukainen määrä.

Minun lapseni harrastaa kerran viikossa ja tuttujen kautta käymme hoitamassa pientä ponia, jolla voi ratsastaa. Lapseni saa siis ratsastaa ilmaiseksi. Kun ei ole juurikaan maallista mammonaa, ovat suhteet kultaakin arvokkaampia.

Mietin, onkohan päättäjillä minkäänlaista todellista kosketusta minun kaltaisiini äiteihin? Yksinhuoltajiin, jotka ovat tunnollisesti opiskelleet, ovat hyvässä työpaikassa ja elävät köyhinä kuin kirkon rotat, selviytyen ihmeen kaupalla arjestaan. Olen hyvätuloinen köyhä. Olen kuullut lauseen, että suomalaiset eivät tarvitse Jumalaa, koska heillä on KELA. Minä kuulun kuitenkin siihen joukkoon, joiden on huudettava Jumalan puoleen. Ehkä se tekee minusta onnellisen, koska elän ihmeessä, selviytymisen ihmeessä.

teksti: Pia Valtonen

kuva: Pxhere.com